Syksyn 2018 kasettikooste – osa 1
07.11.2018
Syksyn ensimmäisessä kasettikoosteessa opitaan mikä on totaalinen äänikirja, ihmetellään UFOja, popataan, rokataan ja istahdetaan hetkeksi blues-kapakan penkille. Mukana moneen ehtivässä joukossa ovat: Lastumäki, Möyhy-Veikot, TEXTORMANCE, Ville Suopajärvi sekä Väkipyörä.
Lastumäki: Luumarjat
Linnaea et Mimosa
Lastumäki on muusikko/tuottaja Janne Lastumäen sooloprojekti, joka näin ensimmäisellä julkaisulla ynnää mielivalokuvia vuosilta 1998-2016. Biisilistauksessa tosin on myös 42 sekunnin mittainen kipale nimeltään 00:42, jonka julkaisuvuodeksi on merkitty Elviksen kuolinvuosi 1977. Ylimaallista sattumaa, vai unohdettuja kenttä-äänityksiä? Kysymys jääköön avoimeksi. Yhtä informatiivinen/turha on myös puheraita Kalamiehet, jonka merkitys taitaa avautua täysin vain tekijälle itselleen.
Lastumäki on kuin pysäytettyjen hetkien kuvasarja, joka on saanut itselleen äänen muodon. Akustisesta kitarasta kasvava Lähteiden suojelija johdattaa kuulijan usvaisten puiden varjoon, folkin ja popin sääntöjen joustaessa laidoilla. Omenavarkaissa tuo lisää aktiivisuutta perkussioiden kautta, mutta edelleen kaiken alla voi tuntea kiireettömyyden, levollisuuden, loputtoman kesän. Jos folk-loungea olisi olemassa, se kuulostaisi juuri tältä. Varjot pitenevät hieman Lenininpuistossa, ja Laidun-yhtyeen esittämä Kuutarhajuhlat mystisoi kuin 80-luvun lopun Kauko Röyhkä konsanaan.
B-puoliskon käynnistävä Fillari ei voisi erota juuri enempää A-puolen leppoisesta tunnelmoinnista, sillä kirkuvan rokkipalan säröinen äänihyökkäys on kuin juurihoitoa silittelyn jälkeen. Syksyn ensimmäinen pakkasyö kolisee rummuillaan yleisfiiliksen ollessa kuin David Lynchin yökerhosta. Lynchin kovasti rakastamissa metsissä vaelteleva Metsänpoika tuo mukaan folkin ja kansallistunteen, mutta vasta komeasti nimetty Prophet 2000 saa syntetisaattoreillaan aikaiseksi vahvempia kuvia – tuhansia leijuvia kirsikankukkia ja avaruusaseman aurinkopaneeleista heijastuvia valonsäteitä.
Luumarjat on lähes täysin instrumentaalilevy, jonka vaikutus jokaiseen kuulijaan on taatusti yksilöllinen. Eteerisyys, miltei jatkuvasti jossain muodossa kuultavat koskettimet, ajattomuus, iättömyys, painottomuus. Kaunista musiikkia joka ravistelee juuri sopivissa määrin, jotta sen ääreen ei ehdi nukahtamaan.
Mika Roth
Möyhy-Veikot: Mitä mieltä UFOista?Linnaea et Mimosa
Keitä ovat nämä mystiset Möyhy-Veikot? Mistä he tulevat, minne he menevät ja mitä mieltä he ovat muinaisastronauttiteoriasta? Siinä muutamia niistä lukuisista kysymyksistä, joita messevästi nimetty Mitä mieltä UFOista -kasetti nostatti allekirjoittaneen mieleen. Eivätkä nämä kahdeksan upeaa säveltaiteen teosta ainakaan antaneet tarpeettoman paljon vastauksia.
Mutta aloitetaan alusta. Molekyylitasolla ytimen muodostavat osapuilleen nämä osaset: psykedeelinen rock, instrumentaalirock, space disco rock, elektro drone ja dance. Näistä moninaisista partikkeleista syntynyttä muotoa pommitetaan satunnaisilla sampleilla Suomen TV-historian välilehtien taitosten kulmista ja rypistyneistä muistilapuista. Äänessä ovat mm. Arvi Lind, Keke Rosberg ja olisiko mukana jopa raviselostaja Lauri Hyvönen? En ole hevosmiehiä, joten tuo on hiukan epävarmaa.
Varmaa sen sijaan on se, että Viikinki Hassiskaupoilla on psykedeelisen motorik-nakutuksen ja spacerock-riffittelyn riemujuhlaa aina siihen saakka, kunnes moottorikelkkojen historiaa ryhdytään käymään läpi. Kyllä, luit oikein. Näissä kohdin sample-sirkus tahtoo tosin kääntyä jo Möyhy-Veikkoja itseään vastaan, sillä samaa nappia voi painaa vain niin monta kertaa.
Lopussa sukelletaan kaiken huipennukseksi suoraan Juhan af Grannin teemoihin, eli avaruusolentojen, UFOjen ja abduktiointien lööppiristituleen. Mitä mieltä UFOista onkin mitä oivallisin tapa sulkea hämmentävä (avaruus)matka. En tiedä kenen puhetta lopussa kuullaan, mutta olkoon hän onnellinen. Mihin ne Von Dänikenin kirjat tulikaan taas laitettua?
Mika Roth
TEXTORMANCE: Vielä yksi kirje / One More LetterMeteorismo
Minkälainen mahtaisikaan olla ’totaalinen äänikirja’? Tuomas Timosen tekstuaalinen orkesteri TEXTORMANCE on julkaissut nyt nähtävästi tällaisen kummallisuuden, joka antaa vastauksia ja nostattaa tukun lisää kysymyksiä.
Perusidea on kaikessa mullistavuudessaan simppeli: kirjoitetaan romaania mikitetyllä kirjoituskoneella, muokataan ääniä reippaasti. Lisää, lisää ja hiukan vielä enemmän. Annetaan syntyneet nauhat muille artisteille ja pyydetään heitä tekemään äänistä innoittunutta musiikkia. Helppoa? Ei varmasti, mutta ainakin lopputulos kolahtaa ylpeästi ’jotain muuta’ -sektorin takaseinään.
Joakim Berghäll, Jukka Kääriäinen ja Otto Eskelinen ovat kukin säveltäneet kasetille kaksi biisiä. Kääriäinen luo kitarallaan vinoa aasialaista vaikutelmaa Onnen aika -biisiin, eikä ooooo jää erilaisena sisaruksensa varjoon. Rätinää aliavaruustaajuuksilta, kantrin rämpyttelyä ja epäselviä vesiä. Kasetin B-puolen avaava Aurinko alkoi paistaa nyt tähän voisi laittaa pisteen antaa Vojtech Prochazkan pianolla mukavan alkuvauhdin avantgardistisen rutinan ja pimputuksen rakentaessa epämusiikista musiikkia. Onnistumisten kekoon kopsahtaa myös Prince of Enlightenmentin esittämä (All Work) No Play, joka taitaa olla ensimmäinen kuulemani kirjoituskone-konepunk vetäisy.
Kuinka totaalinen äänikirja sitten toimii, ja välittääkö se olennaisen kuulijalle? Tuota on tietysti vaikea sanoa, koska en saanut luettavakseni prosessin alusssa syntynyttä tekstiä. Entä jos olisin lukenut tekstin? Olisiko se johtanut ajatuksiani harhaan, jolloin esimerkiksi Vielä yksi kirje -kappaleen baritonisaksofoni ei olisikaan enää istunut päässäni öiseen kahvilaan ja viimeiseen kirjeeseen ennen junaan nousua. Jäämme siis vaille lopullisia vastauksia, ihan kuin moisia edes olisi olemassa, mutta kokeellisen äänitaiteen, avantgarden ja musiikin raja-alueiden laidoilla on kieltämättä rikkaita uusia alueita.
Mika Roth
Ville Suopajärvi: Maisemakuvia somestaLinnaea et Mimosa
Ville Suopajärvi oli viimeksi esillä Tissit-yhtyeen tiimoilta, ja on herra muissakin orkestereissa vaikuttanut, mutta nyt koitti soolotyön vuoro. Maisemakuvia somesta ei ole enää aivan tuore julkaisu, mutta yhtäkaikki tämäkin kasetti on huomioimisen arvoinen.
Maisemakuvat vilisevätkin silmissä jo asemalta lähtiessä, eikä matkan varrelle osu juuri samoja laaksoja, kukkuloita ja saarelmia. Valkea on kuin folkmiehen rakkauslaulu hiljaisuudelle, joka vaihtuu varoittamatta Puolitankotanssin degeneroituneeseen Miami Vice -sounditteluun. Sotalaulu on taas romukauppias Tom Waitsin töille paljon velkaa jäävä rämistely. Soroa, rosoa, raastavaa blues-kolistelua maksimivääristymillä, eikä tässä taistelussa armoa anneta edes omille. A-puolen sulkeva Keskiyön vihellys on puolestaan kuin jumiin jäänyt syntetisaattoriunilaulu, jonka hiljaisuudessa lepää jotain yksisarvismaista. Huh!
B-puolen avaava Rovaniemeläinen omakuva (Kaupunkiaave #3) ei taida olla Lapin pääkaupungin matkailunedistämiskeskuksen tilaama teos, mutta omakuvat nyt ovat omakuvia. Tämä selfie on taidettu räpsäistä sieltä Waitsin Tompan pihalta, pienemmillä räminöillä ja piipahduksilla varustettuna tosin. 1899 on taas davidlynchmainen matka öisen Amerikan preeriolla. Cowboy ja tatuoitu neito tapaavat toisensa, paikkana voisi olla vaikkapa se TV-sarjasta tuttu Roadhouse ja viski virtaa valtoimenaan. Melankoliaa se ei kuitenkaan pysty pesemään pois, kaiken ollessa vinossa, ruosteessa ja roskien peitossa. Märthalle on sekin rapautunut luenta maailmasta, jossa piano soi ja biisistä voisi kasvaa jotain Arcade Firen tekemää, jos se vain pääsisi irti ja lentoon, mikä ei tietenkään tapahdu.
Mitä tämä siis on? Kokeellista, psykedeelistä, avantgardistista, lo-fi rockia, taidetta ja jotain muuta. Uskallan pitää tästä – kovastikin, mutta aivan kaikki eivät välttämättä löydä kauneutta näistä numeroista.
Mika Roth
Väkipyörä: Great Songs of VäkipyöräKirovin tehdas
Harvoin, jos koskaan, olen törmännyt dekkarin muotoon kirjoitettuun saatekirjeeseen. Great Songs of Väkipyörä on saanut kannen perusteella vaikutteita Fritz Langin Metropolis-elokuvasta, joten mistä tässä on lopulta oikein kyse?
Väkipyörä ei juuri tietoa itsestään jakele, joten puhukoon äänet teollisen laitteemme puolesta. Taustapeili on kuin matka jonnekin industrialin tuolle puolen, ärsyyntynyt syntetisaattori säksättää nurkassa, putkiradiosta kuuluu venäjänkielistä puhetta ja muitakin vinkuvia ääniä piisaa taustalla. Nyt ollaan puhtaasti avaruusromun puolella. Välillä viivähdetään Amerikan puolella ihmettelemässä asioita, mutta syntetisaattorin vinha virtaus se ei vaan taukoa. Vasta Linnut siirtyy toiselle ikkunalle, josta avautuu näkymä elokuvamaiseen äänimaisemaan – olisiko tässä nyt puolet Hammerin kauhua ja toinen moinen 80-luvun halpatuotanto-scifiä? A-puoli tarjoaa vielä blues-kitaraa kapakan nurkasta, särön sahatessa mukavasti kuin miellyttävin piikkilanka.
B-puoliskon avaava Trouble jättää baarit taka-alalle ja hyppää kokeellisuuden kopteriin, eikä blues-kitaran ja elektroleijunnan yhdistelmä ole lainkaan hullumpi. Tämän jälkeen maailmanlopunkapakan blues saa taas johdattaa kuulijaa hihnasta, kunnes Friedrichshain pysäyttää laukan vihdoin ja viimein hillityllä kauneudellaan. Paino siirtyy hitaasti jalalta toiselle, kun koskettimet ja kitara kutovat kasaan hiljaisen hetken pienistä paloista.
Blues-rock, elektroniset palaset ja satunnaiset samplet pelaavat parhaimmillaan hienosti yhteen, mutta etenkin jälkimmäisellä puoliskolla Väkipyörän liike on ennemminkin väkinäistä kuin pyörivää. Askel uuteen ja erikoiseen suuntaan silti, joten jään odottamaan mielenkiinnolla, mitä nimen alla seuraavaksi julkaistaan.
Mika Roth
