18.04.2003
Cantina Rosita/Hyvinkää
Ei voi olla totta, onko Hyvinkäällä, tuolla popmusiikin kuolleella vyöhykkeellä, tarjota koko illaksi hyviä esiintyjiä? Ja vielä hyvin vaihtelevilla kokoonpanoilla ja tyyleillä? Uskottava se on, vaikka itse saavuinkin Rositaan lähinnä ystäviä tapaamaan. Yhtäkkiä huomasinkin, että paikalle tulo kannatti myös musiikillisesti. Ja se ei ole hirveän yleistä Hyvinkäällä se.
Sisään saapuessani lavalla oli jo mies ja kitara - Ville Ahonen. Kovasti muodissa olevan singer/songwriter -tyylin Hyvinkään vahvistus esitti setissään akustisen version Radioheadin Creepistä, muuten kuultiin miehen omaa tuotantoa. Mielestäni tuon cover-osaston olisi voinut karsia kokonaan, sillä Villen oma materiaali oli paljon mielenkiintoisempaa. Miehellä on hyvä ääni ja kitarakomppaustaito riittää hyvin. Myös miehen eläytyminen biiseihinsä oli todella vaikuttavaa, kasvoista aisti, kuinka syvältä laulu nousi. Vähän tuosta matskusta nousi mieleen juuri noiden Radiopäiden tuotanto, tosin akustisena ja riipaisevalla tunteella. Jo tässä vaiheessa yleisöä kuulemma jonotti jo ulos asti, Rositaan on kolmen kerroksen raput. Eli harvinaista herkkua Hyvinkäällä.
Hyvinkää-Riihimäki -akselin viisimiehinen yhtye Underwater Sleeping Society on vanha tuttu jo Hakalan nuorisotalon muinaisista Rockmarathon-sessioista, nykypäivänä Okon ja Tomin perustama yhtye koostuu mainittujen kitaramiesten ohella Ollin kosketintaiteiluista, Jussin bassosta ja Sampon rumputahdeista. Yhtye soittaa vauhdikasta kitarapoppia, joita koskettimet vievät eteenpäin. Biisit karkaavat monesti lopussa hyvin progressiivisiin hypnojunnauksiin, jotain seitsemänkymmentälukulaista aistii koko touhussa ylipäätään. Huomionarvoisin seikka USS:n keikassa oli, että bändi soitti pirun hyvin! Laulun ja soiton intensiteetti oli uskomaton, tunnelma loistava, yleisö sadalla mukana…En tiedä, kuinka listaystävällistä yhteisön musiikkityyli mahtaisi olla, mutta livenä potkii kuin Roberto Carlos nahkakuulaa. Ainakin tämän illan osalta.
Illan viimeinen esiintyjä Kardalkendy kärsi, omien sanojensa mukaan, ennen kokemattomista kielenkatkeamisongelmista. Laulaja-kitaristi joutui soittelemaan setin aikana molemmilla omilla kitaroillaan ja vielä yhdellä lainamallilla. Nelimiehisen yhtyeen setti oli mielenkiintoinen sekoitus suoraviivaista särökitaramättöä purskahtelevilla kitarakaksintaisteluilla, joita tuki hyvin jazzahtava rytmiryhmä vaihtelevilla kompeilla ja bassojuoksutuksilla. Osittain punk, osittain jotain aivan muuta. Laulupuoli oli oikeastaan yhtyeen omissa kappaleissa vähän semmoinen treenaamista vaativa. Yhtye pidensi settiään ja villitsi kansaa myös lainoilla, joista Hendrixin Fire, Chuck Berryn Johnny B. Goode ja paranoidia vaativalle yleisönosalle omistettu Black Sabbath -setti Paranoideineen ja Iron Maneineen ei juurikaan poikennut alkuperäisistä esityksistä. Elenor Rigby taipui Kendyllä melkoiseen mättöön. Poliittisia puheenvuorojakin kuultiin, joskin viestiä olisi voinut tuoda painokkaamminkin esiin.
Kaikki esiintyjät taisivat olla tuttuja niin yleisölle kuin toisilleenkin. Ensin samoilla nuokkareilla soittoa, nyt samoissa baareissa. Ehkä seuraavaksi vaikkapa Semifinalissa, ainakin USS kelpaisi minulle sielläkin. Ja onpa miehistö tainnut mestassa jo soittaakin (?) Joka tapauksessa, kiitos vain Helille, joka houkutteli minut paikalle. Ilta oli kaikkiaan varsin viihdyttävä, esiintyjät mielenkiintoisia, tupa täynnä ja ylipäätään hyvä meininki. Näitä lisää.
Ilkka Valpasvuo
