31.10.2018
John Carpenter palaa takaisin veitsen ja kurpitsan ääreen 40 vuotta myöhemmin. Kiitetyn ja parjatun elokuvasarjan yhdennessätoista osassa kaikki palaa takaisin alkuun, kuten myös Carpenter. Uusimman elokuvan ääniraita toistaa osittain niitä vanhoja ikonisia palasia, mutta onhan seassa tietysti uusiakin siivuja. Täältä tulee Michael Myers ja häntä tukevat syntetisaattorihyökkäykset.
Sacred Bones
Nostalgian voima on usein yllättävänkin väkevä. Esimerkiksi minulle alkuperäisen Halloweenin ääniraita edustaa täydellisyyttä hipovaa mestariteosta kauhuelokuvien musiikin saralla. Nuori John Carpenter ohjasi pienen budjetin elokuvansa toukokuussa 1978 ja sävelsi sekä soitti koko ääniraidan, vaikka mies ei edes ymmärrä nuoteista mitään. Perusteluna toimi, että hän oli itse nopein ja halvin vaihtoehto. Musiikin luominen puolentoista tunnin mittaiseen elokuvaan otti kokonaista kolme päivää, mikä on saavutuksena jotain uskomattoman ja mahdottoman välimaastosta.
Lopputulos onkin kestänyt siinä määrin ajan hammasta, että uusimman elokuvan ääniraidalla monet alkuperäiset ratkaisut on jätetty olemaan miltei sellaisenaan. Positiivista tässä ratkaisussa on se, että kun kehitystyötä on tehty enemmänkin soundien parissa, ovat uudet versiot parhaimmillaan jo todella vertahyytäviä raitoja.
Siinä missä alkuperäisen elokuvan soundtrack oli vain yhdentoista raidan ja vajaan 34 minuutin mittainen kokonaisuus, jonka budjetilla ei olisi ostanut paljoakaan kengännauhoja, on uusin teos niin kuvan, äänen kuin budjetin osalta jotain muuta. Uuden soundtrackin 21 raitaa levittäytyvät miltei kolmen vartin mittaan, eikä studioaikaakaan (eli rahaa) ole säästelty, kun soundeja on viilattu lopulliseen muotoonsa. Apuna mestari-Carpenterilla on ollut hänen poikansa Cody Carptenter sekä Daniel Davies, jonka kanssa vanhempi Carpenter teki yhteistyötä jo Lost Themes ja
Lost Themes II -albumeilla.
Alun teema on tietysti ikoninen, joten kun hieman turhalta vaikuttavan Intron jälkeen tulee Halloween Themen vuoro, on Carpenter voittanut jo puolet taistelusta. Viiltävän tehokasta teemaa käytetäänkin halki albumin hyödyksi jopa siinä määrin, että vähempikin olisi sopinut. Kaikki huipentuu levyn sulkevaan Halloween Triumphant -revittelyyn, joka ottaa kaiken irti kaikesta aiemmin kuullusta. Liekö tuo tehty sitten lopputekstejä silmällä pitäen.
Prison Montage ja Allyson Discovered -raitojen surumielisyys muistuttaa siitä inhimillisestä tragediasta, jonka Myers saa aikaiseksi jahdillaan, tosin surussakin Carpenterin työt uhkuvat voimaa. Michael Kills ja Michael Kills Again muistuttavat taas hirviön pysähtymättömyydestä, kuoleman vääjäämättömyydestä ja loputtomasta paosta. Modernimpaa vyörytystä ja kovasti Carpenterin myöhempien töiden vanavedessä kulkeva Wrought Iron Fence on puolestaan niitä teemoja, joille olisi kannattanut antaa enemmänkin tilaa.
Albumin jälkimmäisellä puoliskolla The Shape is Monumental tavoittaa osan siitä karmivasta tunteesta, joka välittyi alkuperäisessä elokuvassa. The Shape Hunts Allyson puolestaan purskahtelee väkivaltaa ja piinaa, tuttujen osien sekoittuessa 10-luvun kauhurakenteisiin. The Shape Kills iskee syntetisaattoriteränsä kuulijaan kuin Michael Myers uhriinsa, herätellen jälleen kerran nostalgisia kauhukuvia, sotkeutumatta silti omaan näppäryyteensä.
On uskomatonta, kuinka suvereenisti Carpenter yhä hallitsee pelottelun taidot, vaikka miehellä on ikää jo pyöreät 70 vuotta. Vai onko tämä kaikki vuosien tuoman kokemuksen ansiota? Mene ja tiedä, mutta tässä on ainakin soundtrack-levy, jota ei kannata kuunnella illalla viimeiseksi ennen uniaikaa.
Mika Roth
