Pienet

Pienet - Lokakuu 2018

27.10.2018

(Psychoparalysis): Voracious
BWK Records

Reilu seitsemän vuotta sitten (Psychoparalysis) oli viimeksi esillä Desibeli.netin sivuilla, kun Forest of Ignorance -demo sai pohtimaan deathin, thrashin ja muiden makoisten palasten muodostaman metallirakennelman kehitysmahdollisuuksia. Sittemmin bändiltä on ilmestynyt pitkäsoittokin, mutta nyt on palattu takaisin pienjulkaisukantaan. Voracious on kahden biisin paketti, jolla bändi esittää tähänastisen uransa pisimmän ja lyhimmän kappaleen.

Nimibiisi Voracious vyörytetään ensinnä kuulijoiden iloksi, ja onhan siinä mitä esitellä. Yli yhdeksän ja puolen minuutin mittainen death-eepos ei massiivisesta pituudestaan huolimatta jää makaamaan taisteluhautoihin, vaan rynnii eteenpäin kuten pitääkin. Vokalisti/kitaristi Anssi Kantola omaa murhaavan tehokkaan murinaäänen, eikä möreä karjahtelukaan tuota ongelmia, joten kaikki kunnossa sillä saralla. Kantola ja toisen kitaran varressa vaikuttava Sami Eskola vallittavat tehokkaasti mutta kuitenkin siten, että äänimaisemaa ei ajeta tukkoon. Eikä rytmiryhmäkään makaa laakereillaan, vaan pitää veturin käynnissä ja höyryn kuumana.

Sisarustaan yli seitsemän minuuttia lyhyempi Verify Truth on ei-niin-yllättäen näistä kahdesta vedosta nopeampi, deathin höykytyksen maistuessa jo hiukan hc-vetoiseltakin. Ja se jos mikä istuu tämän nelikon soittoon ongelmitta, sillä ärhäkämpi ja aggressiivisempi (Psychoparalysis) saa ainakin allekirjoittaneen jalat naputtamaan nopeasti tahtia mistä tahansa pinnasta. Kelpo muilutusta siis, enkä pahastuisi vaikka tätä saisi ihan pitkäsoittoannoksenakin.

Mika Roth

Joyce Manor: Million Dollars to Kill Me
Epitaph Records

Joyce Manor on kymmenvuotisen uransa aikana ehtinyt julkaista jo melkoisen pinon eri pituisia kiekkoja. Million Dollars to Kill Me luetaan virallisessa diskografiassa bändin pitkäsoitoksi, mutta kun mittaa levylle kertyy vain hiukan päälle 22 minuuttia, jäävät albumin rajat mielestäni saavuttamatta.

Popahtavaa punk rockia soittava bändi paljastaa pehmoisen sisuksensa jo toisena soivan Think I’m Still in Love With Youn myötä. Viime vuosikymmenellä tätä olisi saatettu kutsua jopa emoksi, etenkin kun tunteita ruotivan musiikin melodisuus, mollisuus ja mutruhuulisuus ovat näin korkeilla tasoilla. Myöskään vaikeasti määriteltävä Americana ei ole kaukana kitaristi/vokalisti Barry Johnsonin kertoessa tavallisen ihmisen tavallisista murheista, ajatuksista, pohdinnoista ja peloista. Nämä kappaleet ovat pienen ihmisen kokoisia, käytetään niissä sitten säröä tai akustista kitaraa, ja sellaisinaan ne ovat ansiokkaita.

On mukana silti pieniä yllätyksiäkin, jotka piristävät matkaa ja rikastavat bändistä muodostuvaa kuvaa. Silly Games on pienine kello-koukkuineen ja murisevine kitaroineen kuin nuoruutensa Eels soittaisi jotain unohdettua John Lennon -soolobiisiä. Kulmikkaasti kulkeva Up the Punx kouraisee syvältä siinä puolessatoista minuutissa, joka kappaleelle on luovutettu. Napakat stemmalaulut, rikollisen tarttuva välimelodia ja sitten se onkin jo siinä. Kaikki loppuu vaan tarpeettoman nopeasti, niin biisit kuin koko kiekkokin.

Mika Roth

Manuscripts From Beyond: The Dead Valley EP

Manuscripts From Beyond on oululainen, vuonna 2017 perustettu yhden miehen musiikkiprojekti. Alkuidea on ollut kauhuteemaisen musiikin luominen, josta jo nimet ja kansikuvakin tietysti antavat osviittaa. Dark ambient ja doom ovat pääasialliset musiikkilinjat, ja saatteen mukaan innoittajana on toiminut paremmin arkkitehtina historian kirjoihin jääneen Ralph Adams Cramin kirjoittama kauhutarina vuodelta 1895.

The Dead Valley EP on kahden raidan muodostama pikkukiekko, jossa 22 minuuttinen nimikappale kuullaan ensin ’normaalina’ versiona, ja sitten reverse dub mix -versiona. Kuinka takaperoiset äänet ja dub sitten istuvat kahden muun D:n, eli dark ambientin ja doomin kanssa samaan kuvaan? Siitä enemmän tuonnempana. Normaali versio on luonteeltaan erittäin elokuvamainen, käytössä on vain harvoja ääniä, teemoja ja efektejä. Soitinarsenaalissa säästeliäästi käsitelty sähkökitara tekee suurimman työn, koskettimien leijuessa takana kuin italialaisissa 70-luvun elokuvissa konsanaan. Vaikutelmaa korostavat vielä Cramin omat puhesamplet, jotka värittävät silloin tällöin kappaletta.

Kuten todettua, kappaleen remix-versio on ’dub’, mutta vahvoilla lainausmerkeillä. Äänethän pyörivät tässä näkemyksessä väärinpäin ja omaan makuuni moinen kikkailu on tarpeettoman näppärää näpräilyä. Jaksaa tuota jonkin aikaa kuunnella, mutta eipä tästä +25 minuutista juuri mitään pysyvää jää käteen.

Mika Roth

Northern Incarnation: Revenant
Throats Productions

Turkulainen Northern Incarnation on saavuttanut levytyssopimuksen hieman poikkeuksellisemmasta suunnasta, sillä Throats Productions on meksikolainen black metal -lafka. Raavaat suomalaiset äijät, jotka kertovat muinaisista pohjolan sodista ovatkin taatusti eksoottinen lisä, mutta kuinka itse musiikki toimii muille pohjalaisille körmyille?

Northern Incarnationin metallissa black nousee vahvasti pintaan jokaisessa biisissä. Aloituksena kuultava Bringer of Lies and Blood tosin hakkaa vielä deathimaisemmin päälle, eikä kappale oikein missään vaiheessa käykään kaikilla sylintereillään. Desanctification sen sijaan rullaa heti kättelyssä vaivattomammin eteenpäin, ja runsaampi kitaravalli jäytää syvemmältä antaen tarvittavaa ryhtiä. Siirtymä ei ole mittava mutta sitäkin tarpeellisempi, ja tätä suuntaa voisi tutkia vastaisuudessa myös enemmän.

Kiekon sulkeva Revenant on kuitenkin omasta mielestäni se koko kolmikon pihvi, jonka primitiivisessä ja raa’assa runttauksessa turkulaiset pääsevät lähimmäs norjalaisten legendojen tekemisiä. Eikä päälle kuuden minuutin mittakaan muodostu ongelmaksi, sillä metallia taotaan riittävällä voimalla. Soundillisesti jyrinä muistuttaa jopa erään miekkayhtyeen alku-uran ”mustaa tuulta”, enkä siis nyt vinoile vaan kiitän tekijöitä rohkeista askeleista.

Mika Roth

Olkiluoto: Demo II

Maailma on täynnä nimiä, hyviäkin sellaisia. Olkiluoto ei mielestäni ole kovinkaan kummoinen nimi, sillä siihen liittyy tarpeettoman paljon negatiivista painoarvoa.

Olkiluoto on tällä uransa toisella demolla silti energisessä kunnossa. Bändin musiikkia voinee helpoimmin sulloa folkin epämääräiseen laariin, mutta ei sinne tietysti saa kaikkia luodon olkia millään mahdutettua. Ykkösbiisi on kiistatta Vihoviimeinen vitutuksen aihe joka ottaa tanssiaskeleita jonkin sortin rappiotangon tahtiin, erittäin vinon ja ojaan päin viettävän sellaisen. Torvi törisee, hanuri puhisee ja naisvokalisti saa sivustatukea äijäkööriltä, kun harmistuksen parissa möyritään ja köyritään. Pinnat myös olkiluotomaisesti svengaavan Sininen-kappaleen häiriöfolkista, jossa satiiri ja ironia iskevät tikareitaan kansallistunteeseemme, vai oliko se kansallistunnottomuuteemme? Romukaupan tuulikaapissa seisovan narikan kolinaa ja satunnaisia viittauksia niin runouden kuin kirjallisuuden helmiin. Kaunista.

Lumisade on tahollaan kuin pitkittynyt yösatu, jota ei soisi yhdenkään lapsen kuulevan, mutta josta jokainen aikuinen voi löytää jotain. Samoilla murheen alhoilla raahustaa myös Rakkaan kuolema, negatiivisuuden osoittautuessa suunnattomaksi positiiviseksi (?) voimaksi, täytyyhän sitä kuolinvuoteelle tulla tsemppaamaan ja nimmaria hakemaan papereihin itse kunkin. Kai.

Olkiluoto on outo lintu, jonka nimittäminen persoonalliseksi on osapuilleen yhtä kattavaa kuin sanoisi sadetta märäksi. Outofolkkia, rämisevää romukansanmusiikkia, tanssitusta tanssitaidottomille, eli toisin sanoen: loistavaa.

Mika Roth

Pitiful Small-time Dealers: What We Leave Behind

Pitiful Small-time Dealers ei monikkonimestään huolimatta ole yhtye, ainakaan vielä. Nimen takaa löytyy Patrik Viitala, jonka projekti on saatteen mukaan hakenut muotoaan jo muutaman vuoden ajan. Kuuden biisin mittainen EP pitää sisällään materiaalia viimeisten 20 vuoden ajalta, joten johan se olikin aika pyyhkiä pöytää puhtaaksi.

Punkin ja suomirockin yhdistelmältä kuulostavat Voices ja Through Everything puskevat mukiinmenevästi eteenpäin, mutta kiekon lyhin viisu, Memories of Yesterday, kulkee tästä joukosta jouhevimmin renkaillaan. Toimiva siirto on myös päätöksenä kuultava This Day, joka saattaisi syttyä liekkeihin muussakin muodossa kuin nyt käytetyllä mies & akustinen kitara -sovituksella. Kylmemmän ja uhkaavamman äänimaiseman keskellä kasvava Out of Time on tahollaan EP:n pisin kappale, joka eroaa sisaruksistaan niin new wave -soundien kuin typistettyjen kulmiensakin ansiosta. Ainoa vähänkään samoilla kulmilla liikkuva numero on What We Leave Behind, joka luo mielleyhtymiä jopa 80-luvun goottirockin suuntaan.

Esikois-EP on monitahoinen ja hieman sekavakin kokoelma kappaleita, jotka tarjoavat Viitalalle monia mahdollisia teitä kuljettavaksi tulevaisuudessa. Niinpä odotukset tulevaa pitkäsoittoa kohtaan ovat monisuuntaiset, joten pidetään antennit herkkinä.

Mika Roth

Lukukertoja: 3330