Kaj Chydenius – Ihmislämpöä. Nauru kuuma.

Ehtymättömän luomisvoiman omaava Kaj Chydenius on säveltänyt kaksitoista kappaletta, joihin tekstit on kerätty suomalaisen runouden eri sukupolvilta. Eino Leino, Uuno Kailas ja Arvo Turtiainen kohtaavat Pentti Saarikosken ja Aunimarjut Karin, teemojen kattaessa koko ihmiselon matkan. Laulajina toimivat mm. Taru Nyman ja Kai Hyttinen yhtyeen koostuessa mm. Sannin, Antti Tuiskun ja Anssi Kelan bändiläisistä.

Runous ja musiikki ovat kulkeneet käsi kädessä jo aikojen alusta saakka, joten tämän uuden albumin perusta ei varsinaisesti järkytä maailmaa. Mutta niin sanoissa kuin sävelissä, sekä erityisesti niiden ainutlaatuisissa järjestyksissä, on tunnetusti vavahduttavia eroja, jotka nostavat toiset teokset toisten edelle. Joskus vain muutama tarkka sana tai sävel avaavat sisällämme portteja, joita emme tienneet siellä edes olevan.

Noissa vaikeasti kartoitettavissa vesissä liikkuu hankalasti nimetty Ihmislämpöä. Nauru kuuma., jonka kappalejärjestys seuraa ajan virtaa, eli runoilijoiden ikäjärjestys toimii ohjenuorana. Näin Eino Leinon Yökehrääjä-runoteoksessa alkujaan julkaistu Syystunnelma saa ensinnä hyytää kuulijan kalmaisella tarinallaan. Myös Aino Kallas on sangen lohduttomissa tunnelmissa Kaukainen kadotettu -runossaan, jota Chydeniuksen sävellys kehystää pienimuotoisesti.

L. Onervan Onnenmaa toimii tasapainoittavana onnen punnuksena murheen jälkeen, kun taas Uuno Kailas kulkee vaikeammin tulkittavilla poluilla Viulunsa kera. Onnenmaan pulppuava autuus ja Viulun viipyilevä kulku ovatkin esimerkillinen näyte sitä parhainta Chydeniusta, jossa tarkkaan valituilla ja harvoilla nuoteilla osataan kuvittaa kokonainen tarina. Taru Nymanin ja Antti Holman tulkinnat eivät jätä nekään huomauttamisen sijaa.

Sodanjälkeisessä Suomessa kauneus ja arki olivat hieman toisenlaisia. Arvo Turtiainen kiteytti mielestään oleelliset osat Pentti Haanpään habituksesta runossaan, josta Kai Hyttinen löytää melankolian murusia akustisen kitaran tehdessä paljon napakan kappaleen päällä. Saman kirjoittajan Eino Leino ei ole kenties yhtä onnistunut nippu rivejä, mutta Chydeniuksen jo vuodelta 1971 peräisin oleva sävellys pelastaa sen mitä on pelastettavissa. Taru Nymanin laulamakseen saama Kadotetulle lipsahtaakin sitten jo iskelmän ikävämmälle poskelle. En ole juuri tutustunut Eeva-Liisa Mannerin teoksiin, mutta ainakin Ultra Bran tekstittäjät taitavat pitää häntä arvossaan.



Tyyne Saastamoinen löysi vuonna 1994 sen sijaan vain viidellä rivillä jotain sykähdyttävän oleellista. Vaikka olen vain hiekka joessa -runo istuu myös Chydeniuksen sävellyksen kanssa kauniisti samaan kuvaan, Kaisa Leppäsen ja Kalle Chydeniuksen antaessa harvoille sanoille nostavaa voimaa. Pentti Saarikosken Sumuna merimies ratsastaa on suhteellisen taattua Saarikoskea, Chydeniuksen sävellyksen huokuessa merellistä tunnelmaa. Kaunis pari tämäkin.

Soittimet ovat usein luomassa jotain kaunista, mutta harvemmin instrumenteista itsestään tehdään runoja. Pentti Saaritsa vangitsee Berceusessa jotain viulun sisäisestä elämästä, mutta alle minuutin mitassa tuo hetki karkaa mielestäni aivan liian nopeasti ohitse. Syvä kumarrus Kari Hevossaaren lausunnalle, joka antaa Vivaldin koskettamalle soittimelle persoonan. Aunimarjut Karin Miten voisin unohtaa ja Pieni laine laula tämäkin saavat sulkea levyn. Kummankin runon laulaa Elina Partanen, joka saa tulkintansa lentoon etenkin ensin mainitulla, eloisasti polveilevalla sävellyksellä. Suruisista tunnelmista löydetään lopussa vielä lohtua, sillä mitä ovat loput kuin uusia alkuja.

Vuosikymmenien mittaisen työn musiikin saralla tehnyt Chydenius jatkaa yhä sävellystyötään, vaikka tälle levylle päätyneistä kahdestatoista sävellyksestä vain puolet on tehty kuluvalla vuosikymmenellä. Toisaalta aina 70-luvun alkuun saakka ulottuva kattaus antaa kokonaisuudelle syvyyttä ja omanlaistaan iättömyyttä.

Mika Roth