Ian Gillan & The Javelins – rockin alkumuotojen äärellä

Ian Gillan & The Javelins jyräyttää rock’n’rollin viisarit osoittamaan luvun lopun ja 60-luvun alun tietämiin. Bändin tavoite on kuulostaa autenttiselta 60-luvun alun brittiorkalta. Ja sehän on helppoa, kun soittajat eivät ole juuri instrumentteihinsa koskeneet viimeisen 54 vuoden aikana.

Miten rock valloitti Brittein saaret ja tuli muovanneeksi itsensä uudestaan? Miten ihmeessä The Beatles, The Rolling Stones, The Yarbirds ja kumppanit osasivat kääntää rockin suurimmat mysteerit omikseen ja luoda niistä jotain uutta, erilaista ja kuolematonta? 60-luvun alussa kaikki palaset olivat jo valmiina, lukemattomat pikku bändit soittivat amerikkalaisia lainabiisejä. Yksi noista bändeistä oli The Javelins, jonka riveissä lauleskeli tuleva Deep Purplen sumusireeni Ian Gillan.

Rockin jumalat antoivat sittemmin Gillanille miltei kaiken mahdollisen menestyksen, joten on vain sopivaa että herra palaa nyt ensimmäisen bändinsä kanssa takaisin alkulähteille. Gillanin mukaan bändin tuore levy on kuin otanta ryhmän settilistasta noin viiden ja puolen vuosikymmenen takaa, eikä sovituksiakaan ole lähdetty suotta muuttamaan radikaalisti. Bändin tavoite onkin kuulostaa autenttiselta 60-luvun alun brittiorkalta. Ja sehän on helppoa, kun soittajat eivät ole juuri instrumentteihinsa koskeneet viimeisen 54 vuoden aikana.

Juurista puhuttaessa Howlin’ Wolfin Smokestack Lightning on tietysti aivan ehdoton numero, yltäväthän tämän blues-raidan jäljet aina 30-luvulle saakka. Gillan ei onneksi edes yritä alkuperäisiä sudenulvontoja, mutta olennainen välittyy. Samaan painoluokkaan on laskettava myös Chuck Berryn 50-luvun loppumetreillä luoma Memphis, Tennessee, joka on brittikäsittelyssä saanut jopa hieman lisäpituutta.

Kiekon tarttuvinta laitaa edustavat mm. The Contoursin ainoa iso hitti, Do You Love Me, The Cricketsin ja Buddy Hollyn viimeiseksi yhteisjulkaisuksi jäänyt It’s So Easy, sekä The Cookiesin (ja myöhemmin myös mm. The Beatlesin) aikoinaan esittämä Chains. Nämä nopeammat ja rapsakammat rallit rullaavat mukavasti renkaillaan, eikä nopeus syö pois biiseihin upotettua tenhoa.

Kuten todettua, osa soittajista on tehnyt elääkseen jotain aivan muuta kuin muusikontyötä, joten kaikilla rintamilla soitto ei välttämättä kulje kuin unelma. Toki tilannetta on pyritty paikkaamaan esimerkiksi kiippareilla, stemmoilla ja kaikella lisukkeella, mistä Save the Last Dance for Me taitaa kaikessa hunajuudessaan olla se pahin esimerkki. Hiukan pitserian nurkan bändiltä kuulostaa myös What I’d Say, mutta tärkeintähän on tunne – vai mitä?

60-luvun alusta on jo sen verran aikaa, että seuraava on lähempänä kuin edellinen, mutta kyllähän tämän coveri-levyn parissa viihtyy mainiosti. Asiaa tietysti auttaa se, että bändin keulilla on Gillanin tasoinen sumusireeni.

Mika Roth