13.09.2018
Junkyard Shaman on sama asia kuin Jere Kilpinen. Junkyard Shaman on tähän mennessä julkaissut jo 132 erilaista äänitettä Bandcampissa. Suurin osa tuosta ääniversumista on kokeelliseksi luokiteltavaa äänimaisemointia. Elektronisia hippuja äärettömyyden meressä. Loputtomuuteen venytettyjä hetkiä, joista voi löytää aina uusia tasoja, kulmia, elementtejä ja reittejä. Kuka tietää kuinka Kilpinen tähän kaikkeen pystyy, Desibeli.net käsitteli nyt herran 3 kesäistä tallennetta + yhden suotta arviolimboon juuttuneen teoksen.
Viime vuonna ilmestynyt For Beckett teki jo selväksi, että J. Kill & Mr. Mulen kasvettua oikeaksi yhtyeeksi, oli Kilpisellä yhä runsaasti bändille sopimattomia ääniä sisällään. Nuo äänet ovat sittemmin löytäneet tiensä lukuisille eri julkaisuille, kuten edellä tuli jo todettua. Käsittelen tässä nyt neljä hänen pitkäsoitoiksi luokiteltavaa julkaisuaan.
Toukokuun 9. päivä ilmestynyt Empty on 41 ja puolen minuutin mittainen hetki tyhjien ikuisuuksien reunalla. Yhdeksi raidaksi luotu teos lähettää kumisevia ääniään kuin ikuisuudesta ikuisuuteen kosmoksessa seilaava Nostromo. Periaatteessa matka etenee jouhevastikin, jos sitä vertaa vaikka tähtien ratoihin galaksien keskustojen ympäri, mutta muutoksia on aluksi vaikea huomata. Yhtäältä kaikki on massiivista, elementtien tuntuessa silti samaan aikaan erittäin kevyeltä – oikeastaan jopa painottomalta.
Tuulikellomaiset kolahtelut nousevat äänimassan pintaan, pohjavirtausten liikuttaessa muuta materiaa matalammilla taajuuksilla. Äänten suhteen kaikki on lopulta kiinni mielikuvista ja nämä venytetyt osuudet saavat kummasti väriä jo harsojen takaa kuullusta saksofonistakin. Onko tuo kaukaa kantautuva soitto jonkin öisen tienvarsikahvilan ulko-oven läpi kuultua ääntä? Vai kenties asteroidin pinnalta mineraaleja lähettävän avaruusaluksen tylsistyneen kapteenin ajanvietettä? Aivan kuin tuo muinainen soitin voisi olla avain takaisin onnen ja ihmisyyden aikaan maapallon pinnalla, tai edes siihen kun joku öisessä kahvilassa vaivautui yhä puhumaan sinulle.
Mielikuvia, mielikuvia. Entä miksi taustaäänet muuntuvat rumpumaisemmiksi ja vaativammiksi teoksen viimeisellä kolmanneksella? Oman värinsä Emptyn kaikuun antaa myös lopun bluesmaiset kitaraäänet, tai kitaroista ainakin arvelen tuon valittavan äänen olevan alkujaan peräisin.
Kesäkuun 9. päivä ilmestynyt Unwanted Songs on kolmen eri kappaleen muodostama kokonaisuus. Kaksi ensimmäistä näistä, Social Exclusion and Loneliness As Means of Existence ja The Cars of the Rich Are Melting on the Sidewalk, They Are Slowly Sliding Towards Me With the Intention of Crushing Me, kertovat tietysti jo nimillään runsaasti omista varjoalueistaan sekä vaikuttimistaan. Yksinäisyys. Pelot. Kaiken väistämättömyys. Nämä teokset syntyivät mitä ilmeisimmin kuoleman ollessa läsnä, ja sen voi myös toistuvasti aistia kaiken alla virtaavissa tummissa vesissä.
Yli puolituntinen avauskappale on monilta puoliltaan ja ominaisuuksiltaan suoraa sukua Emptylle, mutta tämän kappaleen sisällä on myös niitä hiljaisempia huoneita ja käytäviä. Sieltä saattaa löytyä jopa seesteisimmistä ja lähinnä elektronisista äänistä rakennettuja pyhäkköjä ja paikkoja, jotka luovuttavat maanalaisille äänille tilaa ja kaikuvat jonkin sanoinkuvaamattoman voimasta. Surumessu, siirtymäriitti, kaiken olevaisen lähteelle paluu. Alun ja lopun suuri mysteeri, joka ei lakkaa kiehtomasta ihmistä ennen kuin loppu – jos sitä edes koskaan tulee – saapuu viimein luoksemme. Tai sitten ei.
Toisesta raidasta en edelleenkään ole saanut oikein otetta, mutta ylijäämistä ja pätkistä kasaan parsittu Last Night I Dreamed of Throwing Purple Locusts Out of the Window, They Kept Flying Back Over And Over Again... // Näky onnistuu hivuttautumaan ihon alle huomattavasti paremmin. Tunnelma on kuin katsoisi jotain avantgardistista 20-luvun mustavalkoleffaa, eli kohdilleen osutaan. Ajat voivat muuttua, mutta minimalismin tyylikkyys on aina yhtä vahva. Pyöritetään hiukan keloja väärinpäin, syötetään mielikuvitukselle uusia ärsykkeitä ja annetaan synapsien hoitaa loput, kun sähkökemiallisia apinoita tässä kuitenkin kaikki edelleen ollaan.
Kylmän musiikillisesta näkökulmasta tarkasteltuna on tämä arvioitavana olevien levyjen mittavin kokonaisuus myös se selvin pettymys, joka vihjaa antavansa enemmän mutta pitäytyy lopulta lähellä omia poteroitaan. Vaikka uskon ymmärtäväni teoksen logiikan ja ainakin osan sen syntysyistä, jättää koostemainen ja paikoin jopa keskeneräiseltä vaikuttava loppumuoto itsestään hieman etäisen vaikutelman. Ehkä juuri siksi nämä laulut ovat olleet niin vaikeasti haluttavia.
Heinäkuun 1. päivänä ilmestynyt Noise Eater on hieman kuin kaiken edellä kuullun synteesi,
18 minuuttinen The Space In Between the Walls kelluu aiemmin kuultuun verrattuna kuin kumivene takapihalle pystytetyssä halpahallin uima-altaassa, kelin ollessa mitä kesäisin ja lauhkein. Tiedättehän, tämä on niitä altaita joihin hukkuminen on mahdotonta, jos vain ei jää mahalleen makaamaan. Pinnalle nostettu sähkökitara helkkyy vääristyneenä aaltojen alta, mutta varsinaista uhkaa tai tummuutta raidalta on turha etsiä. Ja tuo jos mikä on Kilpiseltä melkoinen kurotus.
Allegory of an Empty Room huokuu folkimmilla soundeillaan melankoliaa ja menneiden aikojen muistoja, jotka tuoksuivat kuin ullakolta vanhasta peltirasiasta löydetyt isovanhempien valokuvat. Osa kasvoista on tuttuja, osa outoja, mutta tärkeintä on aistia jo menneiden asioiden, ihmisten ja aikojen jälkikaiut. Muistuttaessaan näistä ja toisista ajoista ja paikoista, jotka on pakko menettää ajan hampaiden jauhaessa meitä hitaasti hautausvalmiiksi, ne tekevät myyräntyötään myös meille ’nykyisyyteen’ tarrautuville.
Mielikuvaa vahvistavat harvat sanat, tai oikeammin runo, joka on upotettu äänten virtaan. Tässä seurassa ”vain” kahdeksan minuutin rajapyykille yltävä Noise Eater on kuin pikaosuus Paris-Dakar rallissa, mitä nyt baanana toimii tähteinvälinen avaruus ja tunnelma on davidlynchmaisempi.
Ja sitten on sen lopputunnustuksen aika. Keväällä 2017 sain arvostelukappaleena Sähkö-nimisen runokirjan ja siihen liittyneen Kalmio levyn. Rimakauhuhan siinä iski, kun luin toinen toistaan järisyttävämpiä rivejä kirjan sivuilta – mutta mitä voisin/osaisin sanoa lukemastani, ja kuinka musiikin voisi irrottaa kirjasta? Toki olen aina rakastanut beat-runoutta, mutta että arvioida nyt toisten kirjoittamia tekstejä? Sanon nyt sen suoraan: arvion kirjoittaminen vain jäi, kun kirja hyllyn päällä muuttui aina vain massiivisemmaksi. Onneksi Junkyard Shamanin muuta tuotantoa tuli tänä vuonna kuultavaksi, jolloin saatoin ottaa tuon kesken jääneen työn ja tehdä sen valmiiksi – tai sanoa nyt ainakin jotain edes. Niille jotka kiinnostuivat Kilpisen runokynän tuotoksista suosittelenkin tutustumaan Kalmioon bandcamp-sivustolta. Siellä ovat sanatkin (ainakin tätä kirjoitettaessa) esillä.
Entä sitten se musiikki sanojen takana? No, jos Junkyard Shaman on jo aiemmin ollut minimalistista, niin nyt tuo kortti pelataan totaaliseen tappiinsa saakka. Päälle kahdeksanminuuttinen Kulmio hioo ’spoken word’ tyyliin ja pienillä äänillä sahaavat taustat toisiinsa jo niin onnistuneesti, että sanat ja hälyääniltä vaikuttavat suhinat sulautuvat yhdeksi virraksi. Ja kun sanat loppuvat, ei niitä enää edes tarvita. Burroughs viskoo hattuaan taatusti jossain ilmaan ja Corso saattaisi pohtia uusia runoja pommeistaan, ehkä niin jopa tehdenkin.
Levyn kolmesta instrumentaaliraidasta nostan esiin kaksiosaisen Ilmiön väliin puristuneen Kolmion. Pienellä pellin (?) kolistelulla ja taustan huminoilla saadaan luotua taas tunnelma, joka istuisi jonkin tuoreen japanilaisen kulttikauhuleffan ääniraidalle ongelmitta. Okei, toisesta kanavasta kuullaan epäselvää suomea, mutta eihän sekään varsinaisesti mitään sulje pois.
Kiitos, Junkyard Shaman. Taiteesi on joskus sangen vaikeaa käsitellä ja ymmärtää, mutta mielikuvia, ajatuksia ja ideoita se synnyttää aina.
Mika Roth
