David Bowie: Welcome to the Blackout (Live London ’78)

Mitä tekisit jos saisit mahdollisuuden nousta aikakoneen kyytiin? Mikäli unohdetaan kaikki ”pelastan Lennonin ja tapan Hitlerin” -skenaariot ja keskitytään vain viihteeseen, niin mikä olisi oma unelmasi? Vaihtoehtoja on luultavimmin yhtä monta kuin on vastaajia, mutta itse menisin suoraan kesään 1978 ja David Bowien keikalle.

Parlophone

David Bowien 70-luku oli yhtä järjetöntä vuoristorataa, kaikkine mahdollisine rock’n’roll klisheineen. Noustuaan glam rockin jumalaksi Ziggy Stardustin hahmossa Bowie teki pari (tuohon aikaan) järjettömältä vaikuttanutta käännöstä. Philadelphia soulista kimmoketta saaneella Young Americans -albumilla Bowie haki itselleen uutta identiteettiä Yhdysvaltain itärannikon soulista ja rhytm’n’bluesista, mutta lopputulos oli – ja on edelleen – vähintäänkin kiistanalainen.

”Muovisen soulin ” jälkeen Bowie käänsi katseensa kohti krautrockin Saksaa ja Thin White Duke -hahmon esitellyt Station to Station pisti rockin kameleontin fysiikan koetukselle. Ihan kirjaimellisestikin. Station to Stationin luomisen aikoihin Bowien ja hänen lähipiirinsä kokaiininkäyttö oli karannut järjettömiin mittasuhteisiin, joten oli aika vaihtaa jälleen maisemaa sekä elämäntapoja, ennen kuin Duke oli jo liian thin.

Selvittyään hengissä Länsi-Berliiniin saakka Bowie teki töitä kuin riivattu. Vuoden 1976 lopulla alkanut luovuuden suunnaton räjähdys antoi maailmalle pian kaksi ensimmäistä Iggy Popin sooloalbumia, sekä Bowien omat Low ja ”Heroes” -pitkäsoitot. Kaikki tämä tapahtui kiihkeän vuoden sisällä, biisikynän suoltaessa tulevia klassikoita toinen toisensa perään. Ja kaiken tämän jälkeen oli aika lähteä tietysti kiertueelle. Eikä mille tahansa pikku turneelle, vaan massiivisella Isolar II -kiertueelle kuljettiin ympäri maailman esittelemässä uutta soundia, uusia ideoita ja uutta Bowieta. Takana olivat huumeet ja kimalle, edessä – suuri tuntematon.

Kiertueen Euroopan osuus käynnistyi toukokuun puolivälissä ja kiivas esiintymistahti hitsasi jo valmiiksi kyvykkäästä yhtyeestä nopeasti täydellisyyttä hipovan koneen. Joidenkin mukaan liveäänityksiä tehtiin alati, mutta ainakin tuon osuuden kaksi viimeistä iltaa äänitettiin talteen Lontoon Earl’s Courtissa. Noista nauhoista kootun Blackoutin settilista rakentuu luonnollisesti Low ja ”Heroes” -albumeiden muodostaman rungon ympärille. Low on edustettuna seitsemällä raidalla ”Heroes”in näkyvyyden rajoittuessa neljään kappaleeseen.

Olisi ollut mielenkiintoista kuulla mitä huippuunsa trimmattu ryhmä olisi saanut irti sellaisista usein ohitetuista ”sankareiden” helmistä kuten Sons of the Silent Age tai Florian Schneiderin kunniaksi luotu V-2 Schneinder. Bowie esitti kumpaakin näistä raidoista myöhemmin, mutta vuoden 1978 versiot olisivat kyllä kelvanneet ainakin minulle. Entä miksi maestro päätti hylätä Starmanin ja Space Oddityn? Kumpikin kappale oli ollut suunnaton hitti, mutta ehkä ne muistuttivat jo liikaakin menneistä.



Kovaa karsintaa on myös tehty mm. Aladdin Sanen ja Diamond Dogsin kohdalla, sillä kummaltakin kiekolta mukaan on mahtunut vain yksi raita. Eipä sen puoleen: The Jean Genie saa komean kohtelun, jonka ansiosta glam-raidasta kasvaa todellinen killeri, eikä Bowie tietenkään voinut jättää Famea pois – kirjoittihan itsensä John Lennon biisin hänen kanssaan, tai näin Bowie on aina halunnut asian muistaa.

Toisen levyn ensimmäinen puolisko kuljetaan The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars -albumin välkehtivää tietä pitkin, historian vinkatessa nykyisyydelle. Tosin klassikoksi nousseen teema-albumin yhdestätoista biiseistä soitetaan nyt ”vain” kuusi numeroa – tai sen enempää glam-rockin merkkipaaluja ei ole päätynyt ainakaan tälle livejulkaisulle. Bändiesittelyllä käynnistyvä Five Years on muuntunut selvimmin soundeiltaan, eikä dynamiikkakaan kulje enää yksi yhteen verrattuna kuuden vuoden takaisiin raiteisiin. Samoin itse Ziggy Stardust -kappale on saanut ylleen vuoteen 1978 paremmin sopivat vaatteet, kun taas Suffragette City ja Star ovat yhä kiihkeitä glam-siivuja.



Miksi siis haluaisin saapua juuri tähän aikakauteen, keskikesään 1978, todistamaan Bowien ja hänen uskollisen bändinsä voimaa? Ensinnäkin Euroopan osuuden loputtua kiertue jatkui vasta saman vuoden marraskuussa, jolloin kemia oli jo aavistuksen verran muuttunut. Toisekseen Bowien toipuminen ja sopeutuminen oli vielä kesken, eikä liika rutiini painanut esiintymistä. Toki miltei identtinen kattaus näistä esityksistä kuultiin jo Stage-liven vuoden 2017 versiolla, mutta tuolle julkaisulle bändi oli tahallisesti tiputtanut useampien biisien tempoja, eikä kyseinen tallenne näin anna aivan täydellistä kuvaa Bowien ja kumppaneiden iskukyvystä vuoden 1978 ensimmäisellä puoliskolla.

Moisista pikkuasioista puhuminen on tietysti kuin puhuisi mitä mainioimpien punaviinien hiuksenhienoista eroista, mutta niistähän saa toisaalta aikaiseksi loputtomasti keskustelua. Eli jos Tardis sattuu laskeutumaan sattumalta olohuoneeseeni, tiedän ainakin itse mitkä koordinaatit syöttäisin koneeseen. Siihen asti Welcome to the Blackout saa toimia korvikkeena, tulevaa filmijulkaisu (mahdollisesti turhaan) odotellessa.

Mika Roth