Television: Marquee Moon, 1977

Television laajensi punkin avaruutta ja loi perustaa seuraavan vuosikymmenen rockille etsiessään ominta soundiaan. Onneksi vuonna 1977 kaikki oli vielä mahdollista, jopa nopeasti kaavoittuneen punkin saralla.

WEA

Punkin ensimmäinen aalto iski voimalla maailmaan, mutta tuon myrskyn ensikuohut koostuivat paljon muustakin kuin keesipäisistä julistajista. Itseasiassa alun punkissa miltei kaikki oli mahdollista aina Blondien mielikuvituksellisesta 60’s rockista Alice Cooperin teatraaliseen kauhuiluun ja Patti Smithin taidepunkkiin saakka.

Yksi ensimmäisistä New Yorkin suunnan yhtyeistä oli Television, vuonna 1973 muodostunut ryhmä, joka alkujaan oli Tom Verlainen ja Richard Hellin yhteinen visio. Hellin erottua ja vietyä noin puolet kappalemateriaalista mukanaan bändi täydentyi basisti Fred Smithillä ja näin klassisen Televisionin kokoonpano oli kasassa. Harmillisesti katkeruus Verlainen ja Hellin välillä on tuon jälkeen ollut pitkäikäistä, minkä Hellin kitkerähkö Sopeutumattomien sukupolvi – Punkin kummisedän muistelmat -opus teki varsin selväksi. Mutta takaisin asiaan ja vuoden 1977 Televisionin tarjontaan.

Kokeiltuaan ensin Brian Enoa tuottajana Verlaine ja kumppanit päätyivät Andy Johnsin apuun. Miksi näin – olihan juuri Eno 70-luvun uusien soundien monesti tunnustettu ja käytetty velho? Tarinan mukaan Enon soundi koettiin tarpeettoman kylmäksi ja etäiseksi, eivätkä nuo tekijät olleet niitä joita bändi kaipasi. Olisi tietysti mielenkiintoista kuulla, mitä Eno olisi saanut irti Televisionin kehittyvästä soundista, mutta nyt kyseessä ei ollut Robert Fripp, David Bowie tai Cluster, joiden kaikkien kanssa Eno teki noihin aikoihin yhteistyötä. Television kun on ensisijaisesti amerikkalainen kitararock-yhtye, jonka amerikkalaisuuden kuuluukin kuulua soundeissa, olkoonkin sitten vaikka asteen vanhahtavina elementteinä.

Ratkaisua voi pitää käänteentekevänä, sillä siinä missä merkittävä osa punkin avainteoksista haastaa aiemman maailmanjärjestyksen soundeineen päivineen, on Marquee Moon kuin kaiken näetyn ja koetun uudenlainen kiteytys. Se on albumi, jolla punkin arvaamattomuus yhdistyy lämpimään kitarasoundiin, haastaviin ja taiteellisesti jopa kunnianhimoisiin teknisiin suorituksiin, sekä mitä hämmentävimpiin lyriikoihin. Verlainen ei tarvitse huutaa vakuuttaakseen, eikä bändin täydy hakata betoniseiniin uusia reikiä keikuttaakseen isompaakin venettä.

Verlaine & Johns -kaksikko onnistuikin luomaan albumille kuolemattoman soundin. Samalla kiekon omaperäinen ja rikas äänipaletti loi perustoja alternative rockin ja uuden aallon suurille teoksille. Onko tämä nyt sitten punkin, postpunkin, alternativen vai uuden aallon merkkiteos? Itse sanoisin, että Marquee Moon onnistuu raapustamaan ruksin jokaiseen ruutuun. Ja vielä pariin muuhunkin.

Mika Roth