Rohkeampi, suorempi ja sähköinen Joonas Aleksi

Joonas Aleksi aloitti musiikillisen uransa viitisen vuotta sitten ja miehen debyyttialbumi Eilisen kasvot julkaistiin loppuvuodesta 2016. Tuon jälkeen painotus on ollut vahvempaa musiikin saralle, vaikka muutkin työt vievät herralta yhä aikaa sekä resursseja. Uudella EP-levyllä sävyt tummenivat merkittävästi, joten miltä esikoisen autereisuus ja tyytyväisyys kuulostavat nyt? Kehitystä on ainakin tapahtunut rutkasti.

- Ensimmäinen albumi oli tosiaan varsin seesteinen. Esikoinen kuulostaa tällä hetkellä siltä, mitä se on - vuoden 2016 Joonas Aleksilta. En tiedä, miten tekisin nyt asiat, mutta silloin halusin tehdä sellaisen levyn ja ilman sitä en ehkä olisi päätynyt tekemään Mä hukun -EP:tä. En olisi saanut sitä rohkeutta, minkä sain esikoisen jälkeen. Tajusin ensimmäisen levyn ansiosta sen, mitä haluan tehdä. Opin asioita - opin olemaan tinkimättä enää siitä, mitä haluan.

Tämän vuoden keväällä julkaisit sitten tosiaan EP-levyn, jolla kulmikas sähkökitara murisee ja tarinat tuntuvat olevan entistäkin tummempia. Mitä oikein tapahtui? Arviossa vertaan soundillista siirtymääsi Bob Dylanin kuuluisaan askeleeseen sähkön pariin.

- Aiemmin olin ehkä liian paljon kiinni jossakin ajatuksessa, millaista musiikkini pitäisi olla. Jotenkin ajattelin silloin, että Joonas Aleksin musiikin on oltava akustista ja seesteistä. Tajusin esikoisen jälkeen, että sellainen musiikki ei ehkä kuitenkaan ollut ihan minua, ei sitä, millä tavoin ja mitä haluan musiikillani ilmaista.

- Sain rohkeuden tehdä muutoksen ja laittaa kitaraan säröä, murinaa ja iskua. Se tuntui hyvältä ja se istui teksteihin. Kappaleiden soittaminen ja tekeminen tuntui tällä tavalla paremmalta ja voimakkaammalta.

Korostat saatekirjeessä musiikin olevan uudenlaista Joonas Aleksia. Minkälainen mies tämä uusi Joonas Aleksi sitten on ja mikä on merkittävin ero hänen ja vuoden 2016 Joonas Aleksi välillä?

- Uudenlaisella Joonas Aleksilla tarkoitan nimenomaan musiikkiani - rohkeampaa, suorempaa ja sähköistä Joonas Aleksia.

EP:n biisinelikko on mielestäni todella vahva. Eksynyt rämisee kuin kunnian päiviensä Iggy Pop ja Mä hukun syöksyy vielä hullummin päälle. Äänekkäiden numeroiden seassa soi myös Tuolla takana, jonka sävyissä ja varjoissa saavutat mielestäni jotain, joka yhdistää onnistuneesti eri ääripäät. Biisihän soundaa jopa hiukan Johnny Cashilta, ja sanon tämän vain positiivisessa mielessä. Miten kappaleet valikoituivat EP:lle ja kuinka paljon niihin on vuodettu sydänverta?



- Kiitoksia. Biisien valinta oli varsin helppo, sillä ne vain tuntuivat hyvältä kokonaisuudelta. Aineksia useammankin kappaleen julkaisuun olisi ollut, mutta tämä EP tuntui nyt oikealta kokonaisuudelta ja ratkaisulta. Tapa tehdä yksin aiheuttaa jo sen, että joutuu sitä sydänverta vuodattamaan. Jossain vaiheessa piti vain todeta, että nyt on valmista.

EP:n luomistyö oli vaativa mutta antelias ja samalla se viestikin saatiin välitettyä, eli kuinka ihminen ”hukkuu” pirstaloituneen maailman aaltoihin. Alkuvoimainen rock ja äärimmilleen riisuttu äänimaisema jättävät helposti laulajan - sekä tietysti tekstit - paljaiksi ja suojattomiksi. Joonas Aleksin mukaan EP:n suoruus ja rehellisyys ovat kuitenkin vain hyvä asia, ei siinä tarvita ison orkesterin ison soundin suojaa.

Tekstisi käsittelevät yksinäisyyttä ja ymmärtääkseni urbaanin ihmisen ahdistusta, joka piinaa tietyllä tasolla kaiketi meitä kaikkia. Miten siis on - uskotko elämään ja ihmiseen, vai ollaanko tässä menossa väistämättä kohti loppua?

- Kyllä minä vielä ihmiseen ja elämään uskon, mutta ei se loppukaan kaukana ole - siltä ainakin välillä tuntuu, kun seuraa maailman menoa. Ahdistuneisuus ja yksinäisyys ovat varmasti minun ja, kuten sanoit, varmasti jossain määrin kaikkien länsimaalaisten ihmisten kokemuksia. Koen, että liian monella menee liian huonosti, jopa täällä Suomessa. Eikä suunta näytä ainakaan paremmalta.

Mikä on elämänfilosofiasi ja miten se heijastuu kappaleissasi?

- Biisini ovat syntyneet siitä pohdinnasta, mikä minua - varmaan myös muitakin - häiritsee tässä maailmassa. Pieni ihminen on lähellä jäädä nopean ja ahdistavan maailman menon jalkoihin. Kyllä ihminen on aika yksin täällä maailmassa. Toisaalta olen siinä mielessä etuoikeutettu, että minulla on vapaus tehdä musiikkia ja käsitellä siinä omia ja havaitsemiani muiden ihmisten tuntemuksia maailmasta. Monesti ajatukset ovat hyvin tummanpuhuvia, mutta toivoa kuitenkin on, ja toivon, että synkät asiat saa ajattelemaan ja kysymään: “miten asiat voisivat olla paremmin?”. Näin se on ainakin omalla kohdallani. Musiikki on keskustelua muiden kanssa, se on tapa puhua.

EP:n kansikuva on mielenkiintoinen. Se voisi olla tähtitaivas, tai vaikka maaliroiskeinen lasi. Pääsävyt ovat tummia, mutta valopisteitäkin riittää. Aika vaikeasti tulkittava - ihan kuten itse musiikkikin, vai mitä?

- Joo, noin sen varmaan voisi sanoa. Mielenkiintoinen analyysi ja noita asioita oikeastaan mietinkin kantta maalatessani. Abstrakti kansitaide sopi mielestäni paremmin EP:lle kuin jokin valokuva esimerkiksi itsestäni - se olisi tuntunut hassulta. Ajatukseni oli, että ehkä kansikuvan tummuus ja toisaalta myös ne valon häivähdykset ovat osa levyn biisejä ja luovat sitä maailmaa, mistä EP:llä puhun. Tässä maailmassa kun on välillä vaikea nähdä niitä valonpilkahduksia tummuudelta, vaikka ne olisivat yhtä selkeästi nähtävissä, kuten levyn kannessa. Biisit ovat varsin tummia, mutta kannessa näkyy vähän valoa, joka saattaa itsellänikin joskus jäädä näkemättä. Kantta tehdessä tumma pohja tarvitsi valoa - ehkä se on jotain, mitä kaipasin, eli kontrastia synkkyyteen.

Seuraavaksi Joonas Aleksin voi nähdä muutamilla keikoilla, ja niitä artisti tekisi mieluusti enemmänkin. Uutta musiikkiakin on jo syntynyt, eikä paluu akustiseen ilmaisuun tapahdu ainakaan lähiaikoina. Mahdollisesta seuraavasta julkaisustakin on jo merkkejä ilmassa, tosin tätä kirjoitettaessa aikataulut ovat yhä auki. Mutta mikä tärkeintä: motivaatio on kova.

Esitätkö kappaleita keikalla taustabändin kanssa, vai mennäänkö ihan mies & sähkökitara -linjalla, vai jätetäänkö sähköt pois kokonaan?

- Keikkaillessa vedän mies ja sähkökitara -linjalla, eli sähköillä mennään. Taustabändiä ei ole, mutta sellainen olisi kiva löytää.

Tähän toivomukseen päättyy juttutuokio. Desibeli.net kiittää ja kumartaa, ja kehottaa käymään keikoilla. Pidetään musiikki elävänä.

Haastattelu: Mika Roth, kuvat: Roosa Hämäläinen