Thunder: Stage

Lontoon hard rock -ukkonen on jyrissyt pian jo kolmen vuosikymmenen ajan, mutta Thunder ei osoita väsymisen merkkejä. Viime vuonna ilmestyi yhdestoista studioalbumi, joka nosti bändin jälleen listoille niin kotimaassaan Englannissa, kuin Keski-Euroopassakin. Stage on massiivinen livetallenne, jolla elämänsä vedossa oleva herrasmiesten ryhmä näyttää kuinka hard rock pitää ikämiehetkin liikkeessä.

earMUSIC

Thunder on siitä harvinaisia konkariyhtyeitä, että vaikka bändi on ollut jo kahdesti telakalla, on kokoonpano pysynyt jo 90-luvun puolivälistä saakka samana. Kahdesti happea napannut bändi on myös julkaissut tasaisesti pitkäsoittoja, joista etenkin vuoden 2015 Wonder Days ja viime vuonna ilmestynyt Rip It Up ovat olleet niin ostavien massojen kuin kriitikoidenkin mieleen. Siinä vasta saavutus, joka ei ole aivan helppo tavoittaa 10-luvulla.

Stage on saatavissa useammassa eri formaatissa, mutta kappalejärjestys on ymmärtääkseni kaikissa versioissa sama. Eli mittava ura on puristettu 16 raidan mittaan, mikä johtaa tietysti siihen, että aina jotain oleellista tipahtaa väkisinkin pois. Tarkastelee pakettia sitten fanin, kriitikon tai kummankin kulmasta. Koska keikka on tallennettu Rip It Upin kiertueella, on luonnollisesti ymmärrettävää, että uuttakin materiaalia soitetaan. Thunder nostaa kuitenkin settiin kolme rallia Wonder Daysilta sekä kokonaista kuusi biisiä uusimmalta kiekoltaan, joten ainakin uskoa uuteen materiaaliin riittää.

Niin tuoreen studioalbumin kuin keikankin avaava No One Gets Out Alive on hieman heppoinen rymistely, mutta toisena kuultava Enemy Inside runttaa jo tarttuvammin itseään otsalohkoon. Uusimpien siivujen iskevämpään puoliskoon lukeutuu myös deeppurplemaisesti rouhiva Rip It Up, joka kierrättää hard rockin perintöä kunnialla, sekä samoista paloista on rakennettu She Likes The Cocaine. Jälkimmäisenä mainitulla vedolla Lynne Jackaman liittyy upealla äänellään hetkeksi mukaan, eikä tässäkään kohdin voi muuta kuin nostaa kädet pystyyn.

Wonder Daysin valinnoista esiin on nostettava nimibiisi, jonka rakenne ja soundit ovat puhdasta Led Zeppeliniä – hyvällä tavalla. Kappale on samaan aikaan verkkainen ja nopea, vokalisti Danny Bowesin johtaessa joukkoja tyylillä. Resurrection Day lukeutuu puolestaan niihin harvoihin numeroihin, joissa Thunder pystyy jättämään helmasyntinsä, eli turhan kiireen, hetkeksi pois kyydistä.



Esikoisalbumi Backstreet Symphony on myös edustettuna kokonaisella viidellä raidalla, eikä valinnoista voi valittaa. Nimibiisihän on nopeinta ja rokeinta Thunderia mitä löytyy, ja bluesin murheessa marinoitu Don’t Wait For Me on puolestaan juuri sellainen elämää suurempi tunnelmapala joka rytmittää keikkaa ja muistuttaa kuinka paljon bluesia Thunderin soitossa parhaimmillaan onkaan. Entä sitten mahtiballadi Love Walked In? Kyynelten puristaja on, kuten keikan viimeiseksi vedoksi jätetty Dirty Love, pakollinen numero jota ilman moni fani kokisi itsensä vähintäänkin huijatuksi.

Thunder jyrisee ja salamoi edelleen, siitä ei ole epäilystäkään. Ja vaikka yli puolet setistä on materiaalia, joka on julkaistu vasta 10-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, on yleisöllä selvästi mitä hauskinta ja soittajillakaan ei tossu paina edes viimeisten numeroiden aikana.

Mika Roth