Pienet

Pienet - Tammikuu 2018

31.01.2018

PRP: Rubber Sun

Ensimmäisen sinkkunsa julkaissut PRP on niin ikään kotimaisen progehtavaa pop-rockia soittavan Grus Paridaen kahden jäsenen sivuprojekti. Emoyhtyeen suunnatessa kohti 70-lukulaisen progerockin nebulaa, ottaa PRP hieman toisenlaisen kurssin tähteinvälisellä matkallaan.

Esikoisella on vain kaksi kappaletta, musiikin kokonaisannoksen käsittäessä noin 10 ja puolen minuutin verran, mutta tämähän ei vähennä äänten sokkeloiden voimaa. Ensinnä soiva Rubber Hands rakentaa toisaalla siltoja 90-luvun psykedeelisen rockin suuruuksiin, tuoden kuitenkin seokseen mukaan niin 70-luvun usvaisuutta kuin 10-luvun elektronisen rockin sykettäkin. Ainesosat hakevat vielä keskinäistä suhdettaan, mutta kaikki merkit tuntuvat asettuvan jo oikeille sektoreille.

Toisena kuultava SunSon on asteen verran rockimpi vetäisy, jonka jälkimmäisellä puoliskolla psykedeeliset nousevat entistä selkeämpinä sammion pintaan. Yksinkertaiseen kuvioon ja sen loputtomaan toistoon rakentuva pienoisteos on hypnoottinen, mutta jää kaipaamaan vielä sitä lopullista nostoa ja huipennusta, jota kovasti jo lupaillaan. Erittäin mielenkiintoinen debytantti, toivottavasti kaavailut tulevasta lisämateriaalista konkretisoituvat mahdollisimman pian.

Mika Roth

Teresa Banks: Teresa Banks
Fast Decade Records

Kyllä, Teresa Banks on myös erään hahmon nimi Twin Peaks -universumista, mutta nyt ei ole kyse siitä. Vuonna 2017 Helsingissä perustettu Teresa Banks kun on melodista ja tarttuvaa punkrockia soittava kokoonpano, jonka suomalais-espanjalais-italialainen jäsenistö saa rekensä todella kiitämään.

Viiden oikean biisin sekä parin, hiukan hämmentävän (ja jopa turhankin), välisiivun muodostama nippu on reilun vartin mittainen, eikä sen päätyttyä tarvitse juuri esittää kysymyksiä. Teresa Banks paiskoo nopeaa skeittipunkkia, jonka kyljestä löytyy rajapintaa myös napsakan hardcorerockin melodisempaan reunaan. Avauksena kajahtava Memories on nopealla kelauksella kattauksen tarttuvin veto, mutta kenties vahvin numero pidemmässä juoksussa saattaa sittenkin olla Carla, joka niin ikään hyötyy suuresti taustahoilauksista.

Tuttuja palikoitahan tässä viskotaan ilmaan, mutta viisimiehinen ryhmä saa kuin saakin rakennettua niistä jotain raikasta ja yllättävääkin. Päätöksenä kuultava Burn Away jättää myös positiivisen jälkimaun itsestään, rikkomalla kaavoja ja pistämällä paletin uusiksi viimeisen puolentoista minuutin aikana. Hetkeksi nyt ainakin.

Mika Roth

The Botherers: KRAUTALANKA!
Mielilevyt

Jos historia ei miellytä, sen voi kirjoittaa aina uudelleen. Näin tuntuvat tuumaavan The Botherersin veikot, jotka tekevät tuoreella EP-levyllään kunniaa mystiselle The Spermers -triolle. Tuolle upealle yhtyeelle jota ei kai koskaan ollutkaan. Ota tuosta sitten selvää.

Selvää on ainakin se, että tällä kuuden biisin kiekolla surf soi, rantapalmut huojuvat ja ”kupliva surf-saaga” saattaa olla vasta esimakua niistä isoista aalloista. Trio on vieraillut myös lukuisilla rannoilla, saaden krautalankaansa voimaa niin Japanista (Surf Sakura), pölyisen lännen Morriconen katkuisista saluunoista (Surf on a Drop), kuin rokkaavan billyn eteisessä svengaavasta rautalangasta (Putos Plutost’). Omanlaisensa huipennuksen tarjoaa myös massiivinen Hotel Cadillac, jolla trio tunnelmoi ja kuullaanpa siellä ihan lauluksikin tulkittavaa lausuntaa. Espanjaksi luonnollisesti.

Oman aaltonsa päälle kiivenneen The Botherersin kyydissä on suorastaan hengästyttävää keinua, mutta vaikka en välttämättä ymmärrä kaikkia pikkulevyn tarjoamia hienouksia, voin silti pistää silmät kiinni ja vain nauttia vauhdin hurmasta. Surf!

Mika Roth

The Vale: Autumn in the Valley

Tamperelainen The Vale on EP-levyn saatekirjeen mukaan melkoisen taipaleen alussa. Autumn in the Valley kun on kuuleman mukaan ensimmäisen osa kokonaisuudesta, joka tulee olemaan neljän EP-levyn ja yhden albumin mittainen. Aiemmin Ovenizer-nimellä tunnettu trio tähtääkin korkealle, mutta mitä sanoo ryhmän tummanpuhuva rockmetalli?

Neljästä omasta biisistä sekä yhdestä coverista rakentuva esikoinen on kiistatta lupaava. Yhtye taitaa tumman ja hitaamman tunnelmoinnin, joka kiteytyy erityisesti Timo Rautiaisen kirjoittamalla Alavilla mailla -murheilulla, joka on kiistattoman vahva numero näissäkin vaatteissa. Yhtäällä viistetään siis itsensä doomin rantoja, mutta toisaalta Dead Features ja Ghost Ship ovat sellaisia menopaloja, että oksat poikki ja puoli Pispalanharjua perään. Mielenkiintoinen ja lupaava avaus omaan suuntaansa on myös The One Who Always Leaves, jolla ryhmän soittoon sekoittuu folkin juonteita ja vivahteita, soiton pysyessä silti raskaana ja ehdottomana.

Autumn in the Valley on komea avaus, jolla yhtye ottaa pesäeroa historiaansa. Kontrasti oman materiaalin ja lainan välillä jää hieman mietityttämään, mutta katsotaan mihin The Vale kehittyy tulevilla julkaisuillaan. Näistä aineksista saa työstettyä vielä vaikka mitä.

Mika Roth

Tyhjä: Tyhjä

Hieman hankalan nimen itselleen kasteessa saanut Tyhjä on äärimmäistä metallia äärimmäisen vahvasti soittava kotimainen yhtye. Bändin syntyhistoria juontaa kesään 2016, jolloin aiemman kokoonpanon raunioista lähti kehittymään jotain tyystin erilaista.

Yhtyeen itsensä mukaan nimetty EP on selvimmin black metalin linjoista syntynyttä, mutta kyseinen genre ei suinkaan rajoita ryhmää vaan toimii ainoastaan rakennusalustana. Kappaleet ovat hardcoremaisen nopeita ja grindikkään teräviä, mutta raskaissa tunnelmissa on myös havaittavissa deathdoomin varjoja, tai ainakin allekirjoittaneen korva tahtoi poimia niitä biisien synkistä vesistä.

Rieskan avaava Nahkansanylkijä käynnistyy komeasti ”Rai!”-huudolla, mitä seuraavat neljä minuuttia ovatkin EP:n riemukkainta aikaa. Noin synkällä tavalla siis. Raivoisasti matkan sulkeva Kuolema hakkaa puolestaan arkunnaulat asiaankuuluvalla tavalla lankkuihin, mutta alun ja lopun välissä tapahtuu ehkä tarpeettoman vähän. Tai sanotaanko, että bändin repertuaari on mahdollisesti hitusen liian niukka, jotta mäiskettä jaksaisi kuunnella ihan pitkäsoiton mitalla. Tuimaa ja synkkää omalla sarallaan, ja tämähän on toisaalta vasta esikoinen.

Mika Roth

Wrongler: Decay

Joskus ruma on kaunista, ja tuon kaltaista viehättävyyttä on miltei mahdoton selittää toiselle, joka ei vain näe asioita samoin. Ensimmäisen julkaisunsa pyöräyttäneen Wronglerin tapauksessa kyse on juuri tuosta viehättävästä petomaisuudesta.

Decay on hitaasti maatuvaa metallia, joka saattaisi toisessa elämässä olla vaikka menevää death’n’rollia, mutta ei nyt. Vokalistin rosoisemmalla hiekkapaperilla käsitelty kurkku ja laulunmörinää tukeva rosokitaravallitus täydentävät toisiaan, rytmiryhmän hoitaessa tonttinsa moitteetta ja ongelmitta. Soitossa on särmää ja orgaanisuutta, jota kaivataankin näin mullalta tuoksuvassa mäiskeessä, mutta silti soundit ovat riittävän selkeät ja purevat. Eli toisin sanoen, tuotantopuoli ansaitsee tästä komeat paadet haudoilleen.

Kiekon viidestä biisistä jokainen puolustaa paikkaansa, mutta kärkeen sijoitettu Torn Apart taitaa olla keihäsnipusta se terävin. Human Veil osoittaa myös häpeilemättömiä tarttumisen eleitä, eikä Sworn ole rupisen kuorensa alla juuri sisarustaan hitaammin muistin sopukoihin jäävä tekele. Ainoa selvempi ongelmakohta tuntuukin olevan lievä itsensä toisto, joka ei vielä viiden biisin annoksessa ole katastrofaalista. Vastaisuudessa hautuumaalla kannattaisi kuitenkin kuokkia myös useamman eri käytävän puolelta, jotta lupaava alku voisi lunastaa odotukset.

Mika Roth

Lukukertoja: 3741