Talven 2018 kasettikooste – osa 1
Vuoden ensimmäisessä kasettijulkaisujen koosteessa rajat paukkuvat iloisesti. Mitä ensinnäkin on pop ja rock, kuinka pitkälle näitä tyylejä voi työntää, ja mitä musiikki edes on noin yleisesti? Siinä muutamia kysymyksiä jotka nousivat esiin, kun kotimaiset visionäärit pistivät parastaan. Mukana genrevapaassa juhlinnassa: Hepolöysä, Pölykuu, Robert Ensio Niemistö ja Sulkijalihasmuisti.
Hepolöysä: Ihminen ei kuulu Suomen Luontoon
Pulla Oy
Uuden vuosituhannen alussa syntynyt Hepolöysä on kumma yhtye. Kasetin saatteen mukaan jäsenistö koostuu 1-9 muusikosta, ja ensimmäiset 9 pitkäsoittoa julkaistiin vain kavereiden iloksi. Tyyli on avantgardistisen vapautunut, koskettimien ja rumpukoneen vastatessa suurimmasta osasta, tai kenties jopa kaikista, äänistä. Onko tämä nyt lo-fi barokkipoppia, vai halpaa synapelleilyä kitschin täyteisessä nykyhetkessä? Kas siinäpä vasta kysymys, johon tämä 93. (!) kappaleen mittainen kasetti antaa joitain vastauksia – tai sitten ei.
Biisejä on siis lähemmäs sata, eikä yhden teeman/idean parissa jakseta viettää sen kummemmin aikaa. Tämä jatkuva loikkiminen, tuoreiden äänimassojen tasainen virta, sekä aivojen resetointi-napin tauoton painelu tekee kuitenkin pitkässä juoksussa jotain. Kokemus on samaan aikaan ahdistava ja kiehtova, ihana ja ärsyttävä. Ensimmäisellä parilla pyöräytyksellä sitä huomasi vielä katsovansa joidenkin teemojen perään, mutta kun kuulokeskus ja siihen liitetty hienokoneisto saatiin kalibroitua 20 sekunnin multiversumiin sopivaksi, niin helppohan tästä oli nauttia.
Uskoisin että biisit on luotu lähinnä koskettimilla, käyttäen kaikkea mahdollista laitteistosta löytyvää apuvoimaa tukena. Raitojen järjestys vaikuttaa alleviivaavan sattumanvaraiselta, eli silläkin saralla on oikeasti taidettu nähdä enemmän vaivaa, kuin mitä alkuvaikutelma antaa ymmärtää. Koskettimet ovat siis kuningas, eikä vokaaleja kuulla kaiketi lainkaan. Monet siivut käynnistyvät kuin MacGyver-aikakauden tv-sarjojen tunnarit, muutaman ensisekunnin tarttuessa kuulijaan kiinni tervan lailla. Toisaalta raitojen loppuihin on jätetty usein yllättävänkin paljon viipyilyä, ja jotkin vetäisyt ovat kiihkeässä laukassaan kuin ADHD-muunnettuja mainosviisuja. Välillä korva nappaa kiinni ”paljon onnea vaan” -renkuttelua ja muuta tuttua, mutta kaikki on osa kokonaisuutta. Taidetta popin tuolta puolen.
Mika Roth
Pölykuu: Helvetinkone
Suolavesi Records
Pölykuu on, vielä tällä kasetilla ainakin, sama asia kuin
Ville Väisänen. Käytännöllisesti katsoen kaikesta vastannut mies taitaa tuntea lukkarinrakkautta 70-luvun psykedeelistä poprockia ja tummaa postpunkkia kohtaan, mikä kuuluu halki julkaisun kahdeksan raidan.
Puolittainen nimibiisi,
Tultasyöksevä helvetinkone, on kasetin väkevintä rockin vääntöä, etenkin viimeisen minuuttinsa aikana jolloin kone käy kaikilla sylintereillään. Tunnustukselliseksi folkiksi meno puolestaan äityy
Ajatukset harmaat -raidalla, jolla Väisänen kertoo Pölykuun tarinan omalla, tinkimättömällä tavallaan. Rehellisyys maan perii.
Oljet käryävät niin ärhäkästi, että postpunkahtava taonta vie väkisin mennessään ja voittajien joukkoon nousee myös samoilla nuotioilla viihtyvä
Luuhaaja, jolla Väisänen väläyttää jo rikkaampaa vokalistispektriään. Plussasarakkeeseen kuuluu niin ikään vahvemmin jyräävä
Virheitä, joka kertoo jokaisen erehtyväisyydestä, kun pahanhajuinen liukuvoide ja kehno tomaattimehu pilaavat arjen onnelan.
Helvetinkone on studiossa syntynyt, kasvanut ja kehittynyt tuotos. Tulevaisuudessa tarkoitus on kuuleman mukaan kasata livebändikin, mutta suotta Väisänen kainostelee tätä hienoa rock-kasettia, joka on jo kelpo näyttö.
Mika Roth
Robert Ensio Niemistö: Toukokuu
Pulla Oy
Robert Ensio Niemistö on rock-artisti, jonka rock ei juuri muistuta sanan yleisesti ymmärrettyä versiota. Toukokuu on yhdeksän biisin muodostama nippu, jota yhdistävät loureedmaisuus, sähköiset surinat, akustinen kitara, vähäeleinen laulu/lausunta, sekä alati yllättävä mutkikkuus.
Eikä mutkikkuus tarkoita tässä tapauksessa mitään pikkunäppärää progeilua, koska jokaiseen biisiin on vain löydetty jokin ainutlaatuinen kulma. Esimerkiksi
Kuolemaan jylisee varoittamatta kuin sielunsa tuskassa kärvistelevä
Leonard Cohen, tukehtumatta silti pompöösiin melankoliapullaan.
Unelma on säröistä lo-fi dreampoppia, joka on oman kehityslinjansa huipentuma.
Magee mimmi ja
Sateisena päivänä rokkaavat puolestaan kevytglamisti, kuin Marsista rauhallisemmin laskeutunut
Ziggy Stardust. Hei, tässähän tulee ihan kuuma, kun näitä raitoja rullaa kerran toisensa jälkeen.
Robert Ensio Niemistö on rohkea oman tien kulkija, mutta elektroakustisesti toteutetut lo-fi poprock-viisut tahtovat silti toistaa hieman tarpeettomissa määrin omia rajojaan. Juuri kun ensimmäiset puutumisen merkit alkavat vaivaamaan, osaa Niemistö kuitenkin kiskaista vielä yhden jäniksen hatustaan. B-puolen kahdella viimeisellä siivulla vokaaleista vastaa
Veera, jonka lakonisessa ilmaisussa on vetovoimaa. Se ei tosin auta ankkuriraidan nostossa, sillä tämän(kin) puoliskon viimeiseen biisiin ainakaan allekirjoittanut ei saanut rakennettua minkäänlaista yhteyttä.
Mika Roth
Sulkijalihasmuisti: God is Säkki
Omaa Kustanne Records
Raflaavan nimen itselleen napannut
Sulkijalihasmuisti on myös vahvasti sitä ”jotain muuta”. Yhtyeen takaa löytyy saatteen mukaan visionäärinen
Kake-Kaakeli, jonka aivoituksissa lo-fi punkrockpopfolk on saanut mitä innostavimpia ja kuulijoitaan haastavimpia muotoja.
Kasetin avaava
Tyttö jonka nimeä en muista on periaatteessa
Napoleonin mopo -tyyppisen
Juicen ja 10-luvun post-postpunk mausteiden yhteentörmäys. Palaset lentelevät sinne ja tänne, mutta lopputulemaa voi silti pitää onnistuneena. Vauhdikkaan alun jälkeen meno rauhoittuu, musiikki rämisee folkimmin ja akustiset kudelmat ovat kuin 60-luvun lopun
Pink Floydia, ajalta ennen kuin britit ryhtyivät tekemään mammuttilevyjään. Vasta
Vittu, Matti ravistelee kehyksiä, ja lähes yhtä lyhyt
Paint kutittelee myös mielen varjoisampia käytäviä sopivasti.
Harmi että kudelmat jätetään toistuvasti kesken, eikä ainesten potentiaalia hyödynnetä kuin satunnaisesti. Tai sanotaanko vaikka niin, että toisissa käsissä siivut olisivat saattaneet kasvaa mitä viehättävimmiksi pop-helmiksi. Ehkä sitä on vältelty ja muoto on nyt kuten sen pitääkin olla, kuka tietää… Nyt kehykset ovat viehättävämmät kuin itse maalaus, lo-fi punkrockfolkpopin hurmatessa vaikeasti määriteltävällä muodollaan.
Mika Roth
Lukukertoja: 3929
