Doom Side of the Moon: A Heavy Metal Celebration of Pink Floyd, 2017
12.12.2017
Pink Floydin vuonna 1973 julkaisema The Dark Side of the Moon -albumi on kiistaton klassikko. Kahdeksannella pitkäsoitollaan nelikko pystyi viimein kiteyttämään tuntonsa Syd Barrettin, yhtyeen alkuperäisen johtajan, traagisesta kohtalosta. Mutta voiko – ja kannattaako – näin legendaarista albumia lähteä lainaamaan kokonaisuudessaan? Ja mitä moisesta yrityksestä voi edes syntyä?
Mascot
The Sword -yhtyeen kitaristi Kyle Shutt halusi alkujaan versioida vain levyltä löytyvän Money-hitin, mutta ratkaisua pohtiessaan jokin kuiskasi hänen korvaansa: ”Miksi tyytyä vain yhteen biisiin, kun voisit versioida koko levyn?” Näin sai alkunsa tarina, joka johti Doom Side of the Moon -pitkäsoittoon.
Musiikin versiointi ja lainailu on yhtä vanhaa kuin itse musiikki, joten mitään kovinkaan suuria patsaita tässä ei kaadeta, vaikka kohteena on itsensä Pink Floyd. Mutta minkälaisen kulman Shutt valitsi työhönsä? Periaatteessahan lainailut ovat jaettavissa kahteen ryhmään: huumorilainailuihin sekä vakavammin tehtyihin kunnianosoituksiin. Shutt rakastaa päivänselvästi aihettaan, joten Doom Side of the Moon -albumissa ei ole nimen lisäksi mitään sen kummempaa huumoria. Nimikin on tosin hieman harhaanjohtava, sillä doomia kiekolta on turha odottaa, tyylin istuessa lähemmäs melodista heavy rockia.
Kasatessaan urakkaan sopivaa bändiä Shutt rekrytoi rytmiryhmäksi tutut miehet The Swordista. Tätä ratkaisua voi pitää kaikin puolin perusteltuna, sillä basisti Brian Richie ja rumpali Santiago Vela III osaavat asiansa, jos aivan esikuvien tasolle suoritukset eivät ylläkään. Etenkin rumpupuolella Nick Masonin soittotyyli on miltei ylittämätön, eikä Roger Watersin bassonsoittokaan aivan sieltä helpoimmasta päästä ole. Koskettimien taakse kiinnitetty Joe Cornetti pääsee/päästetään helpoimmalla, eikä mies juuri ole muuttanut Richard Wrightin osuuksia suuntaan tai toiseen.
Ryhmän kriittisin tontti on silti aivan muualla. Ja tuolle vaikealle vokalistin paikalle valikoitui lopulta Bronwout / Brown Sabbath -mies Alex Marrero, jonka laulutyyli sopii kieltämättä paremmin kuin hyvin David Gilmourin laulamiin biiseihin. Mainittakoon tässä yhteydessä, että Watersin alkuperäisesti esittämät Brain Damage ja Eclipse eivät oikein Marreron tyylillä taitu. Ja mitä tulee Clare Torryn alkuperäisesti laulamaan The Great Gig in the Sky -siivuun, niin siinä kohdin Shutt joukkoineen valitsee helpoimman reitin: biisissä ei kuulla lainkaan laulua. Ja ehkä näin on parempi, sillä saksofonit ja Cornettin lopussa sekoavat koskettimet luovat hykerryttävän tunnelman.
Doom Side of the Moon on niin kokonaisuutena kuin osissaankin alkuperäisen kiekon uusilla soundeilla ryyditetty versio, jossa sovitukset ovat tarpeettoman varovaisia. Shutt kunnioittaa ja vaalii Pink Floydin perintöä, se on selvä, mutta useissa kohdin bändin ote on tarpeettoman hento ja ilmava. Miksi tehdä jotain vain uusien soundien takia, jos sisältöön ei voi tuoda omaa kulmaansa?
Mika Roth
