Waltari: So Fine, 1994
05.12.2017
Waltari on jo yli kolmen vuosikymmenen ajan hämmentänyt musiikkigenrejen hämäriä raja-alueita. Metallin eri alalajit, elektroninen musiikki, seikkailut klassisen parissa, saamelaiskulttuuri… Lista on pitkä ja alati kasvava. Kolmannella pitkäsoitollaan Kärtsy Hatakan johtama ryhmä otti entistä rikkaamman paletin käyttöönsä, ja rapahan siinä roiskui. Mutta miltä lopputulos kuulostaa armon vuonna 2017, ja kertooko se jotain salattua tästä pohjoisesta kansastamme?
Roadrunner Records
Eksotiikka on rautaa. Ainakin markkinoijien, pr-tyyppien ja viestinnän ammattilaisten mielestä. Kun eksotiikka liittyy musiikkiin, on silti syytä olla varuillaan, etenkin näinä kyynisempinä päivinä. Tämä ei ollut kuitenkaan tilanne onnellisella 90-luvulla, jolloin halpahalli-world musicin avulla myytiin naurettavia määriä levyjä.
Waltarin kohdalla eksotiikkaankin saadaan outo kulma. Yhtye oli jo kaksi vuotta aiemmalla Torcha!-pitkäsoitolla leikitellyt rap rockin ja satunnaisten kone-elementtien kanssa, mutta vasta vuonna 1994 aika oli kypsä yhteistyöhön Angelin Tytöt -folkyhtyeen kanssa. Kuten todettua, maailmanmusiikki voi suhteellisen paksusti noihin aikoihin, mutta saamelaista joikausta ei kovinkaan moni populaarimusiikin kuluttuja ollut vielä tuossa vaiheessa kuullut rajojemme ulkopuolella. Ja pienoinen kohuhan siitä syntyi, vaikka yhteistyö Angelien kanssa rajoittui tässä vaiheessa vielä tuolle yhdelle biisille.
Entä mitä sitten itse pidän tästä sekasotkusta ja genreromurallista? No pidänhän minä, ja kun kaivoin kiekon taas esille tämän artikkelin lähtiessä hitaasti syntymään, en voinut kuin ihastella materiaalin kantavuutta. 23 vuotta on pitkä aika musiikissa, mutta jotenkin So Fine on väistänyt suurimman osan ajan hammaskalustosta. Jopa nimikappale ”heile-loile-loilaa” joikuineen ja tekno-plinkutuksineen kuulostaa sitkeästi hauskalta, vaikka mukana on runsas annos rock-uskottavuudelle myrkyllistä herttaisuutta.
Albumin kansainvälistä vetoa auttoi, ja auttaa varmasti edelleen, The Cure -laina A Forest. Biisihän vedetään vain päivitetyillä soundeilla, joten kyse taitaa olla puhtaasta kunnianosoituksesta. Ismo Alangon rustaama Piggy in The Middle on loikka ulos boksista, vaikka yhteistyön hedelmä jääkin hieman torsoksi. Kulmakarvoja rypistää myös loppuun sijoitettu blacksabbathmainen Mysterious, sekä sen takaa löytyvä piiloraita, jolla black metalin vuonotkin jo siintävät horisontissa.
Raskaampaa päätä edustaa myös Faith No Moren sivupeilin tienoilta kumisteleva Freddie Laker. Tämä kuului niihin raitoihin, joita en aiemmin ymmärtänyt lainkaan. Nyttemmin tuo täytepalan ja tunnelmanvaihtajan välillä taiteileva raita tarttuu jo napakammin, mahdollisesti juuri siksi että se kuulostaa niin kovin vähän Waltarilta. Mutta tämähän ongelma oli jo tuolloin: kaikessa kahkoudessaan yhtye kun loi musiikkia joka kuulosti yleensä ensimmäiseksi Waltarilta – asia jota ymmärtääkseni juuri yritettiin välttää kaikin mahdollisin keinoin. Keskelle levyä unohtuneita helmiä on myös funkkaavasti metalloiva To Give, jonka väliosassa Waltari hipoo jo Pet Shop Boysin tuolloisia tiluksia. Ja vieläpä onnistuneesti kaikkine ”Isolation!” huutoineen.
Maailma on muuttunut, mutta edelleenkään kovin moni bändi ei sotke teknoa, death metalia, progea, funk rockia, joikausta ja ysäri-altsua keskenään. Ainakaan samassa biisissä, tai edes samalla levyllä. Waltarin tapauksessa lopputulos on tekijöidensä näköinen musiikkiräiskäle, jonka jokainen lohko maistuu erilaiselta. Ja että miksikö klassikoin juuri tämän levyn? No, Waltarihan rikasti kansainvälistä Suomi-kuvaa, ja oli luomassa korpien kätköissä jurottavasta mörököllilaumasta eurokelpoista, rohkeaa ja itseensä luottavaa kansaa.
Mika Roth
