Kai-Jorma on laulaja-lauluntekijä pohjoisesta. Muonion kunnan Tapojärven kylästä, tarkemmin sanottuna. Neljä vuotta sitten soolomateriaaliaan työstämään ryhtynyt biisinikkari sai tänä vuonna kokonaista kaksi albumia ulos. Niiden materiaali on syntynyt vuosina 2013-2016, ja artistin mukaan tyylinä on eksoottinen ”lappi-lofi”. 24 raitaa, lähes 90 minuuttia, ja kokonaisen elämän edestä tarinoita. Siinähän sitä riittää purkamista.
Ihailen jokaista artistia, joka pystyy luomaan albumillisen musiikkia ”minä itse” -asenteella, ja tekemään sen edes kohtuullisella teknisellä tasolla. Kai-Jorma Lompolojärvi päätyi työstämään musiikkia itsekseen noin 30 vuotiaana, ja oletan bändihistoriaa löytyvän ainakin jonkin verran ennen tuota. Yksinpuurtamiseen esitetään kaksi pääasiallista syytä/aihetta: tekotavan hauskuus, sekä se että Tapojärven kylästä, tai sen lähialueilta, ei ihan noin vain löydy bändillistä samoin musiikillisen shangri-lan näkeviä muusikoita. Entä mikä tuo musiikillinen idea ja visio sitten on, mikä ajoi miehen luomaan ja luomaan lisää?
Selvimmin Kai-Jorman musiikista voi kuulla 90-luvun lopun ja 00-luvun alun angloamerikkalaisen kitararockin vaikutteita, mikä on enemmän kuin ymmärrettävää, kun ajattelee muusikon ikää. Mutta vaikka biisistä jos toisestakin nousee mieleen joitain artisteja ja yhtyeitä, on Kai-Jorma pystynyt suodattamaan vieraalta maistuvat elementit suurimmaksi osaksi pois, sekä rikastamaan kaiken omalla soundillaan. Tuo mystinen tekijä-x, Kai-Jorman omaksi laskettava soundi, sekä biiseihin löydetyt kulmat ovat puolestaan kaikki tavallaan sukua kotimaiselle outorockille. Siis sille villille arvaamattomuudelle ja pohjoiselle kummailulle, joka yhdistää mm. sellaiset orkesterit kuin Sielun Veljet, Waltari, Kuolleet Intiaanit ja Absoluuttinen Nollapiste toisiinsa, vaikka kaikilla näistä yhtyeillä ei ensivaikuttamalta tunnu olevan juuri mitään yhteistä keskenään.
Illusioni albumin Teresia on ensinnä ilmestyneen kiekon avainpaloja, kun perintötekijöitä tutkitaan. Ysäritaustoissa luupit ja naksutukset narisevat, antaakseen seuraavassa hetkessä tilaa varhaisen Radioheadin hallitulle kitaravallittelulle. Itse sävellykset seuraavat periaatteessa rockin sääntöjä, ohjenuoria ja suosituksia, mutta käytetyt soundit, pikku samplet, ja osin kielikuvatkin sitovat kiekkoa tiettyyn aikakauteen. Havainto johtaa väistämättä seuraavaan pulmaan: onko tämä suoraa ja puhdasotsaista nostalgiaa, vai osin nostalgisin vaikuttein tehtyä musiikkia, joka kuitenkin pyrkii olemaan modernia? Vastaus vaihtelee raidoittain, eikä Kai-Jorma luultavimmin edes halua tehdä selvää linjanvetoa, vaan materiaalia on vain työstetty ns. biisi edellä. Tai niin minä ainakin tilanteen tulkitsen. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun olen täysin väärässä.
Niin tai näin, välinumeromainen Seita tuo hymyn huulille swansmaisella kudoksella, eikä tummasti synaileva Baudelaire riko isoa kuvaa, vaikka kaiku kumisee lähes vaivaannuttavasti ja batjaryydmaiset, nopeutetut Baudelaire-puhesamplet törkkäävät kerta toisensa jälkeen rautanaulalla korvaan. Illusioni-albumin todellinen helmi ja piilotettu timantti on kuitenkin loppumetreille jätetty Rajaseudun lait. Tässä 8 minuuttisessa jätissä easy listening, pehmoinen proge poprock, sekä Kauko Röyhkän ja kaikkien niiden ns. marginaalissa mellastavien tekijöiden välittämä tekstitys yhdistyvät. Ei tästä välttämättä jokainen pidä, mutta raidasta syntyy taatusti ainakin jokin mielipide, mikäli mammutin nauttii alusta loppuun saakka.
Albumeista Hyvästit hevosille on uudempi, vaikka sen materiaali on (kansitekstien mukaan nyt ainakin) saatu aiemmin pakettiin. Sisarustaan pari astetta vinompi kiekko on myös vartin verran lyhyempi, mikä ainoastaan parantaa kuuntelukokemusta, sillä lähemmäs tunnin annoksena tämä olisi jo liikaa. Samalla 90-luvun loppu on vaihtunut 00-luvun alkuun, elektronisen rockin roiskuessa rennommin seinille.
Art Nouveau on sliipattuine elektronisine rock taustoineen Kai-Jorman ikoma Kent-hetki. Matematiikka ja merkantilismi ja Fantomas rokkaavat puolestaan nykivän reippaasti, pienen elektroilun antaessa jälleen kakulle sopivasti sivumakua, ja tätä tanssiystävällisempää suuntaa Kai-Jorman kannattaisi kehittää, sillä meneviä paloja ei ole koskaan liiaksi pelissä. Periaatteessa palat eivät juuri Illusioni-kiekosta eroa, mutta ne viimeiset pari prosenttia vaikuttavat järisyttävällä tavalla lopputulokseen.
Entä sitten se vinous-aspekti? No, levyn avaa pariminuuttinen Johannat, Hennat, Hannat ja hait joka on nimensä arvoinen loikka sivusuuntaan valtavirrasta. Lapin westerniksi taipuva Preeria-aaria sijoittaa rootsikkaan itsensä urbaaniin tienvarsikahvilaan, luultavasti vielä kansainvälisen ketjun sellaiseen. Ja siellä otetaan ateriaksi tulinen texmex salaatti, viereen kotikirnutulla voilla kruunattu ohrarieska savuporon palalla, sekä jälkiruoaksi muodikas caramel-capuccino, tietysti. Vanha Danzig-paita jyrisee, no ehkei ihan Danzigin lailla, mutta särökitaravalli tuo hetkittäin mieleen ysärin melubändit. Ja niistä mielleyhtymistä: kummankin kiekon masteroinnista vastanneen Tuomas Skopan Sydän, sydän -orkesteri on myös mitä mainioin suunnanantaja. Tarkoitusta vai sattumaa? Kenties kumpaakin.
Summa summarum, Illusioni ja Hyvästit hevosille piirtävät persoonallisen kuvan rockin ilosanomaa omin keinoin ja reitein tulkitsevasta Kai-Jormasta. Kumpaakin albumia leimaa halki rakenteiden ulottuva positiivisuus jopa silloin, kun tarinat eivät olisi silkkaa pupujen loikintaa aurinkoisella niityllä. Onko se ”lappi lofin” syvin olemus? Kenties, ja jos ei olisikaan, niin ainakin näiden kiekkojen parissa on helppo viihtyä.
Kai-Jorma on laulaja-lauluntekijä pohjoisesta. Muonion kunnan Tapojärven kylästä, tarkemmin sanottuna. Neljä vuotta sitten soolomateriaaliaan työstämään ryhtynyt biisinikkari sai tänä vuonna kokonaista kaksi albumia ulos. Niiden materiaali on syntynyt vuosina 2013-2016, ja artistin mukaan tyylinä on eksoottinen ”lappi-lofi”. 24 raitaa, lähes 90 minuuttia, ja kokonaisen elämän edestä tarinoita. Siinähän sitä riittää purkamista.
Niin tai näin, välinumeromainen Seita tuo hymyn huulille swansmaisella kudoksella, eikä tummasti synaileva Baudelaire riko isoa kuvaa, vaikka kaiku kumisee lähes vaivaannuttavasti ja batjaryydmaiset, nopeutetut Baudelaire-puhesamplet törkkäävät kerta toisensa jälkeen rautanaulalla korvaan. Illusioni-albumin todellinen helmi ja piilotettu timantti on kuitenkin loppumetreille jätetty Rajaseudun lait. Tässä 8 minuuttisessa jätissä easy listening, pehmoinen proge poprock, sekä Kauko Röyhkän ja kaikkien niiden ns. marginaalissa mellastavien tekijöiden välittämä tekstitys yhdistyvät. Ei tästä välttämättä jokainen pidä, mutta raidasta syntyy taatusti ainakin jokin mielipide, mikäli mammutin nauttii alusta loppuun saakka.
