Pienet - Marraskuu 2017
Alien Stadium: Livin in Elizabethan Times
Domino Records
Alien Stadium on englantilaisen Martin Duffyn (Felt, Primal Scream) ja skotlantilaisen Steve Masonin (The Beta Band, King Biscuit Time, Black Affair) uusi musiikkiprojekti. Herroista kumpikin on osoittanut musiikillisen voimansa jo niin moneen kertaan, että nyt on vain annettu palaa – ja sen kyllä huomaa.
Livin in Elizabethan Times on neljän raidan kokonaisuus, jossa lyhinkään biisi ei alita 6 minuutin ja 10 sekunnin rajaa. Kaksikko luottaa vain omiin voimiinsa, joten kaikki materiaali on lähtöisin duon kynistä, mikä antaa tälle space-pop oopperalle ja sci-fi rockin mysteerille omanlaistaan hohtoa. Avauksena kuultava This One’s for the Humans ja sitä seuraava The Visitation edustavat EP:n rokimpaa ja vauhdikkaampaa laitaa. Rallien yhteydessä on helppo ottaa esiin herrain historiastakin tutut ’alternative rock’ ja ’indie rock’ -kortit, vaikka meno onkin astetta elektronisempaa kuin aiemmin. Mutta tämä on vasta yksi puoli levystä, eivätkä yllätykset lopu tähän.
Miltei kahdeksan minuutin mittaan venytetty The Moon Is Not Your Friend on kaksikon retki kokeellisen The Beatlesin puutarhaan. Aivan täyttä onnistumista rohkea yritys ei tuota, mutta kelpo biisin nyt kuitenkin. Paluu tanssilattioille tapahtuu näyttävästi, kun rehvakkaasti nimetty Titanic Dance päästetään elektropoprockin peilipallojen alle joraamaan. Silmää isketään discon suuntaan, eikä lainkaan hullummin. Melkoinen debyytti briteiltä.
Mika Roth
Atlases: Penumbra
Pest Records
Atlases on aiemmin tänä vuonna perustettu metalliyhtye, jonka ytimessä on ex-
Oceanwake kitaristi
Ville-Veikko Laaksonen. Alkukiihdytys on bändin kohdalla melkoinen, sillä harva ryhmä ehtii julkaisemaan esikoistaan syntymävuonnaan. Ja vielä näin laadukasta sellaista.
Kiekon saatteessa muistetaan mainita jo ensimmäisessä kappaleessa
Isis ja
Neurosis, mutta bändin moderni post metal on myös paljon muuta kuin em. jalanjäljissä kulkemista. Alkupuolella etenkin
A Passage Through Nebula hyytää veren suoniin deathdoominkin porstuaan asti kantavalla äänivallillaan. Erityismaininnan ansaitsee myös vokalisti
Jamppa Lamminpään raastava örinä, josta tuska kirjaimellisesti tihkuu jääkylmään tantereeseen. Pikkukiekon yllättävin palanen on silti keskelle sijoitettu, päälle kuusiminuuttinen instrumentaalitunnelmointi
Hamartia, jonka hiljaisessa kauneudessa ja räjähtävissä osissa saavutetaan jotain taianomaista.
Penumbra ei ole vielä se täydellisin isku, mutta näiden viiden raidan perusteella kannattaa valmistautua entistäkin kovempiin huitaisuihin. Nimi muistiin ja antennit herkiksi.
Mika Roth
Dian: Talvikuu EP
Dian ei ole reiluun viiteen vuoteen ollut esillä Desibeli.netin sivuilla, mutta kehitys on tässäkin välissä vain kehittynyt. Tätä nykyä ryhmä esittää asiansa suomeksi, mutta musiikkia voi edelleen kutsua rockmetalliksi, vaikka rautaa onkin lisätty reilusti tankoihin.
Viiden biisin mittainen Talvikuu on teemoiltaan suorastaan apokalyptiseksi äityvä pala, joka kohoaa ”
pohjoisen pakanamailta” ja iskee aina vain isommalla vasaralla, kunnes koko ihmiskunnan on aika pistää lappu luukulle.
Mikä meno? lyö heti alussa jauhot suuhun, kun korvesta tullaan ja hymyä on turha etsiä kenenkään kasvoilta. Iloinen pohjoinen on mikä on, eikä vääntö helpota, mutta samaan aikaan soitossa osataan hyödyntää hyvinkin progressiivisia, vivahteikkaita ja yllättäviä elementtejä. Kasvot on pesty, mutta soitto on edelleen joustavaa, eloisaa ja sävykästä – meno on vain raskaampaa kuin ennen.
Vajaan puolen tunnin mittaisessa matkassa löydetään elektrojunttaa, jälkigrungen höyryjä ja jopa äärimetallin palasia, mutta tärkeintä on se, että Dian osaa leipoa tästä kaikesta itsensä näköisen minimetallioopperan josta on moneksi. Siispä nostetaan silinteriä ja jäädään mielenkiinnolla odottamaan ryhmän seuraavaa siirtoa.
Mika Roth
Judas Avenger: JA
Alkuvuodesta
sinkkunsa yksiin kansiin niputtanut
Judas Avenger jatkaa metallinsa kehitystyötä. Siinä missä em. kiekko iski silmää kevyemmän powerin suuntaan, kallistuvat tuoreet biisit huomattavasti raskaamman metallin puoleen. Onpa kahdelle raidalle jaettu
Tuhoaja jopa ikuistettu suomenkielellä, mikä avaa aiempaa vihaisemmalle ja ärhäkämmälle bändille aivan uusia suuntia.
Suhteellisen turhan intron sekä kuuden varsinaisen kappaleen paketti on vajaan puolen tunnin mittainen. Ja jos ensimmäiset puolitoista minuuttia vain unohtaa, pitää bändi kutinsa oikeastaan kautta linjan. Siinä missä em. Tuhoaja iskee raskaimmin äärimetallin laitaa vasten, ottaa
You Are Nothing puolestaan bändin
Judas Priest -perinnön, turboahtaa sen
Painkiller-filtteristä ja saa aikaiseksi titaaniakin tiukemman metallimöhkäleen. Ankkuriraidaksi sijoitettu
The End (Beginning of Suffering) otti hieman enemmän aikaa balladirakenteensa ja mahdottoman kaikunsa kanssa, mutta täytyyhän kiekolta nyt yksi
The Wallin hengessä vietetty ahdistusviisiminuuttinenkin löytyä. Ja se kovin puristushan saavutetaan ääntä venyttämällä – fakta, mitä venytetään tässä yhteydessä miltei äärimmilleen.
Judas Avenger aloitti uransa vain vajaa kolme vuotta sitten, mutta taivallettu matka on suorastaan huima. Vuoden 2017 lopulla bändi vaikuttaakin olevan valmis seuraavalle tasolle, nyt kun ärtymys- ja vihatasot vain pysyisivät riittävän ylhäällä.
Mika Roth
Los Mogulos: I
Roku Records
Punk!
Los Mogulos iskee seiskatuumaisellaan useammankin härän silmään, ja mikäs siinä on huitoessa. Aloitetaan kansikuvasta: sehän mukailee
Kollaa Kestää -orkesterin kuuluisaa vastaavaa. Sinkun B-puolelle on puolestaan sijoitettu
Aivoproteesi-yhtyeen
Taistelija, jolla kuullaan myös biisin kirjoittaneen
Jari Mikkolan soittoa. Kunnianosoituksia, viittauksia, viestejä? En tiedä, mutta ainakin ryhmällä on ns. munaa.
Näistä asioista on varmasti yhtä monta mielipidettä kuin miettijääkin, mutta ytimekkäästi nimetty oma biisi,
I, kulkee kuten esikuvillakin. Sanoitusta voisi kutsua paikoin naiviksi, toisinaan taas hieman ontuvaksi, mutta ainakin lopputulos on omannäköistä toimintaa. Vanhan punkin rehvakkaa räyhäystä kelpaa kuunnella myös lämmiteltynä, mutta enemmän arvostaisin omien tuotosten rohkeampaa esilletuontia. Jatkakaa vaan samaan tapaan, älkääkä astuko modernismin ansaan, kiitos.
Mika Roth
Matara: Promo 2017
Helsingin suunnalla tukikohtaansa pitävä
Matara on ollut nykyisessä kokoonpanossaan pari vuotta, mutta historia ulottuu aina 00-luvun lopulle saakka. Kolmen biisin mittaisella promolla yhtye soundaa rockille, metallille ja ajattomuudelle, vaikka selvimmät sillat ovatkin rakennettavissa 90-luvun melankoliseen alternative rockmetalliin.
Promon kaikki biisit ovat noin kolmen ja puolen minuutin mittaisia vetoja, joissa sovituksia on mietitty selvästi ajalla ja antaumuksella. Avausraita
Wrapped in a Riddle kiteyttää viisikon vahvuudet selkeimmin, post-grungen ja modernimman progemetalin puskiessa kuin luonnostaan pintaan. Biisi ei kuitenkaan muistuta selkeästi mitään muiden aiemmin tekemää, vaan ainoastaan luo ohikiitäviä tuttuuden tunnetiloja. Vieläpä miellyttävällä tavalla. Kiekon kaksi muuta siivua eivät yllä samaan, sillä
Apple nojaa liikaa Seattlen perintöön ja
Crocodile jää odottamaan sitä viimeistä puraisua, jota ei sitten koskaan tullutkaan.
Matara osaa asiansa ja välittää selvästi soundeistaan, sekä kappaleidensa pienimmistäkin nyansseista. Nämä ovat kiistatta hyveitä, mutta itse sävellykset saisivat olla rohkeampia ja kaiken tämän taidon ja rakkauden arvoisia.
Mika Roth
Perturbator: New Model
Blood Music
Pariisilaisen
James Kentin muodostama
Perturbator on yhden miehen kokoinen, teollisuuspainajaista elektronisen tanssimusiikin avulla luova ilmiö. Bändin yhteydessä on aiemmin käytetty synthwave ja darkwave -termejä, mutta ainakin tällä EP:llä oikeutetumpaa olisi puhua uudemman
Skinny Puppyn ja muutaman muunkin dark electro -orkesterin vaikutteista.
New Model on raskaiden äänimassojen, raastavien pintojen, sekä juuri oikeanlaista epämukavuutta luovien elementtien yhteenliittymä. Äärimmäisillään Perturbatorin raskaat vallit viistävät jo aggrotechin mustanpuhuvia seiniä, mutta vastapainoksi sävellyksiin on punottu seesteisiä, lähestulkoon ambientmaisia väliosia. Keveiden ja raskaiden, pehmeiden ja kovien ainesten keskinäiset voimasuhteet, ja niiden jatkuva vaihtelu, ovatkin New Modelin voima. Muistettakoon mainita, että tarpeettoman usein alan bändit sortuvat suosimaan liiaksi jompaakumpaa näistä puolista.
Vahvasta biisinipusta nostan esiin em. vaihtelevuudella loistavan
Tactical Precision Disarrayn, sekä päätöksenä kuultavan, yli yhdeksään minuuttiin kasvavan,
God Complex. Kumpikin biisi on kuin omanlaisensa pienoiselokuva, jonka parissa viihtyy kerrasta toiseen ja joka tuntuu aina paljastavan itsestään jotain uutta ja ihmeellistä.
Mika Roth
Ville Pirinen Combat School: Laulu jokaiselle
Joteskii Groteskii / Rämekuukkeli
Joskus Saksa oli erään keihäsmiehen mukaan sellainen, mutta nyt Suomi taitaa olla maa sieltä aika syvältä. Tai näin ainakin
Ville Pirinen Combat School tuntuu pohtivan. Pirisen tuoreella seiskatuumaisella otetaan kantaa, suuntaan jos toiseenkin, eikä ihanuuksien ihmemaa saa ainakaan täysiä pisteitä.
A-puolen
Laulu jokaiselle on jälleen silmiinpistävän suoraa jatkoa
Kari Peitsamon tekemisille, niin teknisesti, tekstillisesti kuin taiteellisestikin. B-puolen avauksena kajahtava
Joko saa luovuttaa? rämäyttää sellaiset rokkibileet pystyyn, että kalsarit on parempi tarkistaa jos vahvistimen volakat sattui A-puolen myötä unohtamaan liian kovalle.
Antaa sen mennä sijoittuu näiden kahden persoonallisen ääripään väliin, mutta jotenkin viestin sanat tuntuvat nyt vahvemmilta kuin sävellyksen voima.
Mikko Siltanen ja
Aleksi Lukander täydentävät nyt taistelukoulun rivejä, mistä saadaan hyötyä etenkin B-puolella.
Mika Roth
Lukukertoja: 4473
