Johnny Marr: Set the Boy Free
04.11.2017
Johnny Marr on mittavalla muusikonurallaan tehnyt monia asioita, mutta hänet tultaneen aina muistamaan parhaiten The Smithsin kitaristina ja biisinikkarina. Tämä on luonnollista, mutta samalla hieman epäreilua, sillä Marr jos kuka on kehittänyt itseään muusikkona ja koetellut rajojaan halki 35-vuotisen uransa.
Like
The Smiths oli kahden suuren moottorin yhtye. Vokalisti Morrissey ja kitaristi Marr muodostivatkin brittiläisen 80-luvun kitararockin kenties dynaamisimman duon, jonka voima loi neljä klassikoiksi luokiteltavaa pitkäsoittoa. Etenkin vuoden 1986 The Queen is Dead on aikojen saatossa kasvanut brittirockin merkkipaaluksi, jota on käytetty verrokkina suurienkin yhtyeiden albumeille.
Marr osaa soittaa, kehittää kitaroita ja tutkia soundeja, mutta tämän kaiken lisäksi hän osaa myös kirjoittaa, minkä herran rustaama elämäkerta, Set the Boy Free (suom. Antti Nylén), kiistatta osoittaa. Elävä ja elämänmakuinen kuvaus käynnistyy hetkestä, jolloin Marr ihastui ensimmäiseen kitaraansa, minkä jälkeen tarina aukenee kiireettä ja kaunistelematta. Ja aivan kuten 35-vuotisen muusikkohistoriansa kohdalla, myös kirjassa The Smiths ei nouse sivumäärässä mitattuna niin suureen asemaan, kuin mitä bändin fanit kenties odottaisivat.
Klassikkoalbumit ovat klassikoita, mutta Marr pitää jalat tiukasti maassa halki sivujen, eikä herrasta tunnu löytyvän edes katkeruutta ja myrkyllisyyttä, vaikka The Smithsin loppu oli kaikkea muuta kuin kaunis. Marr haluaakin korostaa etuoikeuttaan, että hän sai tehdä musiikkia Morrisseyn kaltaisen ”sielunveljen” kanssa, ja löysi myöhemmin lisää samoin ajattelevia sieluja matkojensa varrella. Mutta mitä The Smithsin pitkään odotettuun paluuseen tuleen, niin sitä ei kannata edelleenkään odottaa, sillä myös Marr tuntuu näkevän koko bändin jo pelkkänä lukuna musiikinhistorian suuressa lokikirjassa.
Teos käy läpi myös Marrin vähemmän tunnetut seikkailut niin Talking Headsin sessioissa, hänen yhteistyönsä New Orderin Bernard Sumnerin kanssa Electric-nimen alla, sekä Hans Zimmerin kanssa luodut elokuvien ääniraidat. Muutamia mainitakseni. Ja juuri näissä pakottomissa projekteissa miehen sydän tuntuu päässeen irti kaikesta painolastista, kun mitkään säännöt ja odotukset eivät sido tai velvoita. Uuden hakeminen ja omien rajojen jatkuva kauemmas työntäminen ovatkin toistuva teema, jonka johdosta mies on kuulunut niin The Then, The Cribsin ja Modest Mousen ja The Pretendersin riveihin.
Kuten todettu: Marr osaa kertoa tarinansa eloisasti, viihdyttävästi ja itseään turhaan korostamatta, mikä tekee Set the Boy Freen lukemisesta viihdyttävän ja miellyttävän kokemuksen. Samalla opus paljastaa valtavia osia musiikkihistoriaa, juuri em. poikkeuksellisten yhteistöiden kautta.
Mika Roth
