Pienet

Pienet - Lokakuu 2017

31.10.2017

Anger Cell: Bravery in Chaos

Pian kymppivuotisiaan viettävä Anger Cell on riihimäkeläinen metalliorkesteri, jonka mäiske ei olekaan aivan yksiselitteisesti luokiteltavissa. Metalli on silti metallia ja kuten seitsemän vuoden takaisella EP:llä, myös nyt soitto nojaa vahvasti raakaan deathiin ja rouheaan thrashiin.

Perustat ovat siis samat, vaikka väki onkin hieman vaihtunut. Tuoreella neljän biisin kiekolla uusina jäseninä esittäytyvät vokalisti Maija Saari sekä rumpali Atte Pesonen, ja Anger Cell vuosimallia 2017 onkin aiempaa ärhäkämpi, iskevämpi ja voimallisempi yhtye. Iskeä siis osataan, mutta biiseissä on mukana myös melodisuuden mukanaan tuomaa koukkuisuutta, joka kiteytyy parhaimmin Phantom Pain -siivulla. Väkevä on myös lähemmäs kuuteen minuuttiin asti kasvava Rites of Passage, jossa bändin itselleen veistämät uudet palaset tuntuvat sopivan optimaalisimmin toisiinsa. Etenkin tällä raidalla rytmiryhmän ja kitaroiden yhteistyö saa lyijyn muuttumaan kullaksi, ja puhdas laulu sekä kärisevä huuto löytävät nekin oman tasapainonsa.

Tarina ei kerro enteileekö EP mahdollista tulevaa pitkäsoittoa, mutta kun edellisestä albumista on vierähtänyt jo viisi vuotta, olisi moiselle ainakin tilausta. Ja rahkeitakin tuntuisi löytyvän.

Mika Roth

Encrypted: The Purge

Saksalainen Encrypted syntyi noin viisi vuotta sitten Nordrhein-Westfalenin maisemissa. Kyseiseltä alueeltahan ovat kotoisin mm. sellaiset saksalaiset metallisuuruudet kuin Kreator, Sodom ja Holy Moses, mutta Encryptedin tapauksessa mustempi death on merkittävämpi osa soundia metallin äityessä toisinaan lähes blackiksi. Yhtyeessä on vain kaksi jäsentä, rumpali T.666 ja kaikki kielisoittimet sekä laulun hoitava Sacrificulus, mutta tuohan ei haittaa studion uumenissa. Eihän?

The Purge on kuuleman mukaan saanut sanoituksiinsa innoitusta Alan Mooren ja Dave Gibbonsin klassisesta Watchmen-sarjakuvasta, mutta juuri mikään näissä riveissä ei viittaa suoraan em. teokseen. Lyriikoissa loppu on lähellä ja kuolo korjaa meistä jokaisen, aivan kuin moinen sanasto olisi jotenkin poikkeuksellista mustan deathin saralla. Musiikillisesti Encrypted jää myös hieman kasvottomaksi, sillä bändin synkkä (ja toisinaan miltei tunkkainen) soundi, sekä mustuutta huokuva ote eivät pysty peittämään kappalemateriaalin ikävää ohuutta. Etenkin kolmantena kuultava Era of Nothingness polkee pahasti paikallaan, eikä ankkuriraita Order of Purity selviydy naarmuitta lähes seitsemän minuutin mitastaan.

Mika Roth

Groke´s Clan: Vicious Circles

Groke´s Clan julkaisi noin vuosikymmen sitten pari napakkaa pikkukiekkoa, joilla vanhan koulukunnan thrash toimi kirkkaimpana majakkana. Tuon jälkeen yhtyeeltä ilmestyi vuonna 2013 yksi pikkukiekko, minkä jälkeen Vicious Circles onkin taas ensimmäinen äänite muutamaan vuoteen. Kiire ei siis ole painanut päälle, mutta kiirettä kyllä pitää, kun musiikki pääsee soimaan.

Monestakin bändistä tulee todettua, kuinka niiden soundi koostuu useasta eri palasesta, mutta Groke´s Clanin tapauksessa tuon toteamuksen voi alleviivata, korostaa ja varustaa vielä parilla huutomerkillä. Tässä keitossa kun on mukana punkin rähjäisyyttä, thrashin voimaa, death’n’rollin rullaavuutta, sekä hc-asennetta roppakaupalla. Selkein elementti on metalli, mutta ristikkäin menevät sukulaissuhteet ovat niin sekavat, että jätetään tarkempi analysointi sikseen. Sitä paitsi kuinka moni yhtye uskaltaa astua Juhani Tammisen kulmaan, laulaa Momentumin tärkeydestä ja lupailla Gordie Howen hattutemppua (yksi maali, yksi syöttö, yksi tappelu)? Ja kuinka moni näinä päivinä edes tietää, kuka Gordie Howe on?

Huumori on yksi osa tarinaa, mutta (onneksi) Groke´s Clan ei ole mikään huumoriyhtye. Levyn mukana tulleet lyriikat osoittavatkin, että sanottavaa on jaksettu pohtia, punnita ja hioa ajalla, mikä ei näinä päivinä ole mikään itsestäänselvyys. Thrash on yhä sydämessä, mutta yhtä sanaa etsittäessä rähinärock saattaisi olla osuvin määritelmä, ei niinkään soundin kuin asenteen pohjalta.

Mika Roth

Hengentietäjät: Ruostunut moottori

Rock saattaa joskus olla kovinkin mystinen juttu, tai näin ainakin helsinkiläinen Hengentietäjät tuntuu uskovan. Kolmen vuoden ikään ehtinyt orkesteri ei säästele sanoja kuvaillessaan suomenkielistä rockiaan, mutta mainospuheethan nyt ovat aina pelkkiä lupauksia. Raskaassa tehosoitossa EP on osoittautunut kestäväksi paketiksi, joten mistä tässä oikeasti on kyse?

Kaikki suomenkielinen rock ei ole suomirockia, mutta Ruostunut moottori on siitä mielenkiintoinen EP, että sen juuret ulottuvat modernimpien suuntausten lisäksi aina härmärockin hämärään syliin saakka. Eikä siinä mitään, sillä harva yhtye saa saman biisin aikana luotua assosiaatioita niin Tuomari Nurmioon kuin Tyhjät patterit -bändiin – kuulostaen silti omalta itseltään. Ja korostetaan vielä faktaa, että tässä on nyt kyse kokoonpanon toisesta julkaisusta kautta aikain. Kiekon todellinen helmi on kuitenkin jätetty ankkuripaikalle, eikä Korruption tiet -siivun jälkeen voi juuri muuta kuin pistää biisinelikon uudelleen soittoon.

Miksi tämä musiikki viehättää, ja kuinka ihmeessä bändi on saanut luotua näin persoonallisen keitoksen jo tässä vaiheessa uraansa? Kummallisemmaksi tilanteen tekee vielä se, että nelosraitaa lukuun ottamatta materiaalista ei löydy teräviä huippuja. Taitavat Hengetietäjät sittenkin tietää, mitä henki kaipaa.

Mika Roth

Limericks: Groovy Ride - A Hip Hop Suite in Four Parts

Aina tasaisin väliajoin joku julistaa lujalla varmuudella, että kaikki saavutettavissa oleva on jo saavutettu musiikissa. Niinpä niin. Onneksi vähintäänkin yhtä usein vastaan tulee Limericksin kaltaisia yhtyeitä, jotka pistävät ns. säännöt päreiksi, kulkien sinne minne moni muu ei keksisi suunnata.

Saatekirjeessä MicDutyn ja Futon muodostama Limericks korostaa olevansa hip hop -yhtye, mutta näin kapea kuvaus on kyllä kaikkea muuta kuin kuvaava. Toki musiikin perustat johtavat hip hopin maille, mutta vähintään yhtä paljon tässä riemukkaassa coctailissa on kokeellisen rockin, popin ja vaikka minkä muun palasia. Part III: The Get Down pistää tanssikengät jalkaan latinorockaten varhaisen Santanan tapaan. Part I: The Original Ride on puolestaan kuin Madnessin iloisella mielipuolisuudella vahvistettua – tai jotain.

Neljä biisiä ja hiukan alle kymmenen minuuttia. Tiheää on mutta voi pojat että tästä kyydistä on vaikea olla pitämättä. Oliko alternativehiphoplatinorockpoppia vielä keksitty? No, nyt on ainakin.

Mika Roth

M.O.R.A.: Enteet

Ajat muuttuvat ja tyylit vaihtuvat, mutta punkahtava ja metallinen hardcore se on ja pysyy. Kuusi vuotta sitten esikois-EP:nsä pyöräyttänyt M.O.R.A. onkin pysynyt tyylilleen uskollisena, vaikka kokoonpano menikin jokunen vuosi sitten osittain uusiksi. Enteet on seitsemän raidan ja reilun vartin mittainen tuliannos terhakkaa hc-mättöä, jossa punk, metalli ja näiden ärjyt johdannaiset kietoutuvat herkullisesti toisiinsa.

M.O.R.A.:n vahvuuksia on alusta saakka ollut kahden naisvokalistin käyttö. Ensinnäkin näin on saatu luotua vivahteikkuutta laulamisen siinä tyylilajissa, joka perustuu pohjimmiltaan huutoon. Lisäksi kantaaottavat tekstit osataan saattaa maailmaan tarvittavalla asenteella, mutta kuitenkin siten että riveistä saa myös selvää. Ei mikään pikkusaavutus muuten. Valkoinen valhe pureutuu omasta kulmastaan aikamme ongelmiin (”vastakkainasettelun aika rakastaa ehdottomuutta”, muutaman muun raidan käsitellessä ura-keskeisen arjen rakentamaa kotihelvettiä, jossa koskaan ei ole aikaa, lepoa tai rauhaa. Elo ei ole helppoa, mutta kun Hulluus hallitsee sulkee levyn, on sielussa jotenkin puhdistuneempi ja vapautuneempi olo.

Enteet on periaatteessa tavallinen hc-kiekko, mutta näinä aikoina on vapauttavaa kuulla näin kantaaottavaa materiaalia, joka ei niinkään tuomitse, vaan esittää enemmänkin kysymyksiä ja toteamuksia. Ehkä me ihmiset sittenkin selvitään tästä kaikesta…

Mika Roth

Marillion: Living in F E A R

Ear Music
Neljän biisin mittainen Living in F E A R on ensimmäinen singleksi luokiteltava julkaisu Marillionilta neljään vuoteen. Ja mikäli unohdetaan se ei-niin-onnistunut joulubiisi, kyseessä on ensimmäinen kunnon single kokonaiseen yhdeksään vuoteen. Tältä pohjalta on myös tavallaan ymmärrettävää, että sinkun b-puolelle on sijoitettu kaksi liveraitaa vuosilta 2009 ja 2011.

Kaksi ensimmäistä kappaletta on napattu viimevuotiselta Fuck Everyone and Run (F E A R) -albumilta. Kyseisen kiekon rokeimmat palat tuntuvatkin toimivan live-tilanteessa oikein mallikkaasti, kuten Living in F E A R ja hieman hämäävästi nimetty The Leavers Live (One Tonight) osoittavat. Yhtye osaa kutoa tunnelmista tiheitä vaikka minkälaisissa stadion-olosuhteissa, kuten Marbles in the Park jo aiemmin tänä vuonna osoitti. Ja tuon ”intiimisti stadionilla” -fiiliksen voi aistia kummallakin raidalla.

B-puoliskon kahdesta kappaleesta ensimmäisenä kuullaan vuoden 2004 Marbles-albumin pitkä ja tunnelmallinen Neverland. Biisihän toimii kuin häkä, ja kuultava versio on vuonna 2009 julkaistulta Size Matters -livekiekolta. Vielä vanhempaa aikaa edustaa Dry Land, joka ilmestyi jo vuonna 1991 Holidays in Eden -pitkäsoitolla. Ja sinkulla kuultava versio on peräisin vuoden 2011 Holidays in Eden Live -albumilta, tietysti. Live on siis voimaa, ja Marillionin tapauksessa valitsenkin aina mieluummin keikka- kuin studio-tallenteen, ainakin Fishin jälkeisestä aikakaudesta puhuttaessa. Herkkua faneille ja mainiota kuultavaa muillekin progressiivisen rockin parissa viihtyville.

Mika Roth

pässilauma: hehku

Kun bändi aloittaa saatekirjeensä lauseella: ”kaikki saatekirjeet ovat ihan helvetin typerää luettavaa”, on sen onnistunut vangita huomio. Hetkeksi nyt ainakin. Alkuvuodesta Desibeli.netin haastateltavanakin poikennut pässilauma jatkaa tuimien EP-levyjen julkaisua, ja siinä ei-niin-turhassa saatekirjeessä selviää mm. se, että tuore materiaali on, bändin historian valossa, poikkeuksellisen hiottua ja rikkaasti sovitettua.

Okei. Punkkia tämä on edelleen, joten mahdolliset kuvitelmat pehmeästä soft-rockista voi saman tien unohtaa, vaikka biisinelikon ankkuriraita Hehku astetta herkempi numero onkin. Herkkyys kun on sellaista ”Sielun Veljet laskuhumalassa” -osastoa, joka Ei siihen kuole -raidalla jalostuu svengaavammalla soitolla ja postpunkeilla soundeilla lähes radiokelpoiseksi. EP:n ehdoton helmi on äskeisistä kehusanoista huolimatta niin ikään postpunkin porteilla viihtyvä Liikaa kerralla. Riittämättömyyden ja haaveiden teemoissa pyörivä raita kun on jotain, jonka loppukiihdytyksessä pässilauma puskee itsensä maalin perukoille saakka.

Mika Roth

WithOut: Behind the Line

Tamperelainen WithOut perustettiin vuonna 2015, mutta ydinjäsenillä on jo aiempaa, osin yhteistäkin, bändihistoriaa takanaan. Niinpä Behind the Line on siitä poikkeuksellinen debyytti, että siltä puuttuvat oikeastaan kaikki yleisimmät lastentaudit.

Tyyliksi nelikolle valikoitui jo alussa raskaampi rockmetalli, josta on melko vaivatonta piirtää viivoja myös grungen ja post-grungen suuntiin. Eli mitään kovinkaan vallankumouksellista EP ei tarjoa, mutta nyt ei olekaan niinkään kyse siitä mitä tehdään, vaan miten se tehdään. Vokalisti Elina Suutari omaa persoonallisen rock-äänen, joka on toisaalta riittävän raspinen ja asennepitoinen, mutta josta löytyy myös syvyyttä ja pehmeämpää rajapintaa. Etenkin tummemmissa ja asteen rauhallisemmissa vesissä vellova Anyone of Us on oiva näyte laulajan voimavaroista, jotka saavat lievästi ylipitkän siivun kantamaan kalkkiviivoille saakka.

EP:n biisinelikosta ei löydy sitä tarvittavaa ykkössyöttöä. Behind the Line hyökkää lupaavasti päälle, mutta päätyy himmailemaan juuri silloin kun vasaran pitäisi tippua korkeammalta. Samoin positiivisella tavalla Sleater-Kinneyn mieleen tuova Right From the Start kutittelee maalitolppia, mutta jotain tästäkin jää vielä uupumaan. Lähellä jo ollaan, ja kyseessä on vasta esikoinen, joten pysytään kuulolla.

Mika Roth

Lukukertoja: 4909