Suruaika: Pelkäämme vain toisiamme, 2006
05.10.2017
Suruaika kesti kolmen albumin ajan. Yhtyeen viimeisestä julkaisusta on kulunut jo kymmenen vuotta, mutta kuten yhtye itsekin lauloi: ”aika ei parantanut haavojani”. Viimeinen pitkäsoitto, Pelkäämme vain toisiamme, ikuisti ryhmän genrensä huipulla, mutta miltä se kuulostaa nyt - yli kymmenen vuotta myöhemmin?
Cyberware Productions
Jokaisella bändillä on aikansa, eikä mikään voi kestää ikuisesti, mutta Suruaika olisi puolestani saanut luoda vielä toiset kolme pitkäsoittoa - ja vaikka enemmänkin. Joidenkin julkaisujen pariin palatessa kulunut aika kuuluu välittömästi, kun taas toiset tuntuvat olevan immuuneja ajan hampaille. Suruajan työt kuuluvat selvästi jälkimmäiseen ryhmään, sillä alkuvuodesta 2006 julkaistut Nimesi jää elämään EP ja Pelkäämme vain toisiamme -albumi kuulostavat yhä tuoreilta ja ajankohtaisilta.
Bändin luoma postpunkin ja goottirockin sekoitus toisti kyllä genren vanhoja paloja, soundien kolistessa ja rämistessä pahimmillaan/parhaimmillaan miltei amatöörimäisesti. Muistan itse asiassa vierastaneeni tuota räkäistäkin rosoisuutta, mutta 00-luku oli tuossa vaiheessa (ainakin minun kohdalla) sellaista liiallisen soundihinkkauksen tasamaata. Otti aikansa oivaltaa, että biisithän piti nimenomaan saattaa maailmaan juuri näissä muodoissa. Kuinka muuten Tahdon kadota voisi välittää toivonsa ja epätoivonsa pyörteen, tai miten Stigmat pääsisivät puremaan niin äkäisesti?
Albumi on mielestäni raskaasti etupainotteinen, sillä A-puolen 6 siivua pitävät sisällään kiekon tarttuvimmat palat. Nimibiisikaksikko Aika ei parantanut haavojani & Nimesi jää elämään ovat edelleen vastustamattomia hitti-iskuja jotka jäävät vastustamattomasti soimaan takaraivoon. Tahdon kadota on vimmassaan ehdoton, kun taas Kaukana kaupungista synkistelee murhafantasioissaan kieroutuneella voimalla. Pahinta eivät ole kuvat vaan se, mitä ne meissä aiheuttavat.
B-puolella sama meno jatkuu, sillä pimeys ja alati nurkista esiin ryömivät varjot ovat se kangas, jolle Suruaika maalaa yhä uudelleen ja uudelleen kuviaan. Tuskainen Katarsis ei ehkä vakuuttanut minua reilu 10 vuotta sitten, mutta tämäkin biisi tuntuu vain kasvaneen vuosien juostessa ohi vähät välittämättä. Ohituskaistalle juuttunut Tuhansia päitä kuulostaa virkistävällä tavalla itseään vanhemmalta, linjojen piirtyessä Musta Paraati -orkesterin suuntaan, mikä tuskin on vahinko. Todellinen yllätys on silti Sulkemisaika, jonka urbaanissa ahdistuksessa kuulen nyt jotain syvempää ja polttavampaa, jotain jota en aiemmin havainnut.
Suruaika on poissa ja kun tämä artikkeli julkaistaan, on kulunut tasan kymmenen vuotta siitä, kun bändin viimeinen EP Noiduttu sydän ilmestyi. Eikä aika ole vieläkään parantanut haavojani.
Mika Roth
