Timo Kalevi Forss: Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo

Göstä Sundqvist, tuo Leevi and the Leavingsin dynamo, jalkapallojoukkueen valmentaja, sekä lukuisten, legendaarisiksi luokiteltavien radio-ohjelmien luoja. Talonmies ja remppareiska, laulaja ja soittaja joka ei pitänyt itseään muusikkona. Kansan syvien rivien ääni, joka viihtyi mieluummin parrasvalojen tavoittamattomissa kuin salamavalojen loisteessa. Kuka oli tuo jäyhän kansan renessanssimies?

Into Kustannus

Kesällä 1978 radioaalloille ilmestyi uusi, outo kappale, kun Mitä kuuluu, Marja-Leena? esitteli suurelle, kekkoslovakialaiselle yleisölle Leevi and the Leavings -yhtyeen. Tässä oli uskottavuuden rajoilla taiteileva bändi, joka ei koskaan keikkaillut ja jonka ruorissa vaikutti diktaattorimaisen aseman itselleen ottanut Gösta Sundqvist. Toisten mielestä yhtye esitti naivia poppia omahyväinen virne suupielessään, toiset löysivät puolestaan tragikoomisiksikin äityvistä teksteistä heijastuspintaa omalle sielulleen ja jättivät ironiat sikseen. Joillekin bändi edusti vain hauskanpitoa, jossa ruma sana sanottiin etenkin myöhempinä vuosina juuri sellaisenaan.

Mutta kuka tuo eriskummallisen nimen omannut Göstä Sundqvist oikein oli, ja miten jo 46-vuotiaana joukostamme poistunut satiirin ja ironian mestari osasikin osua pohjoisen psyykeen ytimeen? Forss käy kirjassaan läpi Sundqvistin elämää pääosin kronologisesti, mutta kaavaa rikotaan virkistävästi väliosilla, joissa puidaan mm. herran suhdetta visuaalisuuteen, julkisuuteen, jalkapalloon ja studiossa käytettyihin metodeihin. Lisäksi jokainen albumi ruoditaan vielä siivu siivulta, joten opus jakaantuu näin helposti seurattaviksi segmenteiksi.

Sundqvist oli ensisijaisesti tarinankertoja, jonka tarkka silmä ja pistävä sanan säilä osuivat kiitettävällä prosentilla keskelle maalia. Kaikissa tarinoissa, olivat ne sitten biisejä, pakinoita, radio-ohjelmia tai mitä muuta tahansa, elämä näyttäytyi takaiskujen ketjuna, jossa maailma veti usein sen pidemmän korren. Mutta siitähän elämässä oli lopulta kyse. Ja tuon yksinkertaisen oivalluksen myötä traagisinkin tarina näyttäytyy vain osana tavallista elämää. Ehkäpä juuri sen takia Sundqvistin sanat saavat suomalaisen sielun liikehtimään, vaikka loppuvuosina alapäähuumorin osuus kasvoikin kenties tarpeettoman mittavaksi. Näin pohtii ainakin Forss, ja siinä hän osuu mielestäni naulan kantaan.

Gösta Sundqvist omaksui ja suodatti itsensä läpi runsaasti materiaalia, nojaten niin 50-luvun rockin, etnon, keveän päiväpopin, kuin ihan puhdasverisen iskelmänkin rakennuspalikoihin. Tästä kaikesta syntyi sitten ’Gösta-soundi’, jonka merkitystä nykyisessä kotimaisessa musiikkimaailmassa ei voi aliarvioida. Niinpä on osuvaa, että laajalta alalta materiaalia lainailleen mestarin musiikillinen perintö on levinnyt vähintäänkin yhä lavealle alalle. Tässä kohdin lainaamme mestaria itseään:

”David Bowie sanoi aikanaan, ettei hän ole kovin omaperäinen jätkä vaan hyvä varastamaan. Minussa on samaa vikaa. Varastan paljon härskistikin, ja kun aineisto menee Leavings-tuutin läpi, ei se enää kuulosta alkuperäiseltä. Voin jopa inhota niitä yhtyeitä, joilta varastan ideoita, mutta lohduttaudun sillä, että se palvelee päämäärää.”

Minkälainen ihminen Göstä Sundqvist sitten sisimmässään oikein oli? Kirjan loppuun sijoitetun ’kaikki kehuvat nyt kilpaa Göstaa’ -osuuden aikana huomasin pohtivani, mitä Leavings-pomo itse tykkäisi moisesta maljapuhepikatulituksesta. Luultavimmin hän olisi vaivautunut kaikista ylisanoista ja pyytänyt superlatiiveja vilisevän toitotuksen lopettamista. Mutta samalla – uskallan väittää – hän olisi ollut sisimmässään tyytyväinen saamastaan arvotuksesta ja huomiosta.



Sundqvist poltti itsensä hurjalla työtahdilla loppuun, kuin Rainer Werner Fassbinder konsanaan. Julkaistessaan musiikkia oman yhtyeensä, ja Aarne Tenkasen kautta, Sundqvist pisti ulos elämänsä viimeisten kymmenen vuoden aikana kymmenen pitkäsoittoa. Samaan aikaan monitaituri vastasi satojen radio-ohjelmien teosta, joista suurin osa oli kaksituntisia Koe-eläinpuiston jaksoja.

Julkisuuden valokeilasta vuodesta 1995 lähtien poissa pysynyt Sundqvist on hahmona ristiriitainen, mutta Forss on onnistunut kasaamaan kohteensa arvoisen kirjan. Runsaaseen artistin ystäväpiirin haastattelumateriaaliin, sekä Sundqvistin omiin sanomisiin raskaasti nojaava opus ei ole mikään sitaattiautomaatti, vaan Forss esittää näkemyksensä ja ajatuksensa rivien seassa luontevasti. Suositeltava kirja jota lukiessa kannattaa pistää Göstan kirjoittamaa musiikkia toistoon ihan isolla kädellä.

Mika Roth