Ajankohtaista

Prince: Purple Rain

22.08.2017

Prince: Purple Rain Liian usein unohtuu, että jo ennen Purple Rainia Princellä oli vyöllään kaksi klassikkoalbumia: Dirty Mind (1980) ja 1999 (1982). Viimeksi mainittu oli hittiensä myötä myös kaupallinen menestys, joka teki Princestä lopullisesti pop-tähden. Prince Rogers Nelson halusi kuitenkin vielä enemmän.

Niinpä taiteilija suunnitteli tiensä popin supertähdeksi seuraavalla albumillaan - ja tätä menestystä tuettaisiin myös toisella tavalla: elokuvalla. Vaikka Purple Rain -albumi on tehty keskellä 1980-luvun kiimaisinta soundisadismia, sen äänimaailma on - silloiset olosuhteet huomioiden - edelleen häkellyttävän ajaton. Samaa ei voi sanoa aivan kaikista aikalaisistaan: esimerkiksi Bruce Springsteen -fanit luultavasti tietävät mitä tarkoitan, vaikka Born in the USA:n biisimateriaali onkin liki täydellistä.

Purple Rain on toki leimallisesti 1980-luvun tuotos, mutta näin jälkikäteen tuntuu että Prince oli jälleen kerran aikaansa edellä. Niin rikkaita musiikillisia yksityiskohtia albumille on ujutettu. Tunnetuimpana esimerkkinä When Doves Cry, joka lienee edelleen melkoinen harvinaisuus: tanssilattioiden megahitti, jossa ei ole lainkaan bassoa.

Purple Rain on huolella rakennettu, kunnianhimoinen magnum opus. Albumilla funk ja R&B yhdistyvät popin ja rockin kanssa tavalla, joka hakee vertaistaan länsimaisen populaarimusiikin historiassa. Yhdeksän loisteliasta laulua saavat ansaitsemansa viilaukset klassikkoalbumin remasteroinnissa, jonka herra artisti itse ehti saada valmiiksi ennen kuolemaansa. The Revolution soittaa välillä jopa eläimellisesti, mutta koko ajan johdonmukaisen tyylikkäästi.

Sitten siihen kiinnostavimpaan antiin. Vuoden 2017 juhlajulkaisun kylkeen on lyöty peräti kaksi albumia bonuksia. "Holvista" kaivetut ennenjulkaisemattomat laulut osoittavat Princen valtavan potentiaalin ja musiikillisen visionsa ehdottomuuden - silloinkin kun homma karkaa suuruudenhulluuden puolelle. Jotain tästä jälkimmäisestä kertoo, että ensimmäisen bonuslevyn raitojen keskimitta on seitsemän minuuttia.

Mutta miltä vuosina 1983 ja 1984 äänitetyt "jämälaulut" kuulostavat vuonna 2017? Elinvoimaisilta, kunnianhimoisilta ja sähköisiltä - täysin valmiilta. Ikonisessa kansikuvassa komeilevan prätkän symbolisesta moottorista pärähtää syntistä funkia, jumittavaa groovedancea ja ainutlaatuisen kokeilevaa balladia, joista saisi koottua erinomaisen vinyylimittaisen täyspitkän. Leijonanosan lauluista Prince soittaa viimeistä piirtoa myöten itse - kuinkas muutenkaan.

Kaksitoistaminuuttinen Computer Blue ampuu kitarasooloja, "rauhoittuu" himokkaaksi funkiksi ja ottaa vielä täyskäännöksen jonkinlaisen lausutun novellin muotoon. Toinen jollain tasolla tuttu We Can F**k julkaistiin siistitymmällä nimellä vuoden 1990 Graffiti Bridgellä, mutta näitä versioita on toisinaan vaikea tunnistaa samaksi biisiksi. Roisi alkuperäinen hiipii salaa läpitunkevaksi grooveksi, jota ei kai ole täysin väärin nimittää mestariteokseksi.

Toinen bonuslevy on parhaimmilta paloiltaan silkkaa joulua meille vinyylittömille, jotka eivät ole aiemmin saaneet Princen niin sanottujen maxisinglejen pidennetyistä versioista kuin pientä esimakua. Princen tapauksessa lauluja ei ole tyypillisten remixien tapaan vain pidennetty, vaan ennen kaikkea laajennettu.

Vaikka tylsien, radiota varten tehtyjen saksittujen versioiden laittaminen biisijärjestyksessä peräkkäin näiden rönsynnösten kanssa on tolkuttoman typerä idea, se ei silti estä väistämätöntä tapahtumasta: esimerkiksi yli seitsenminuuttinen näkemys Erotic City -b-puolesta tai kymmenminuuttinen jysäytys I Would Die 4U -hitistä (joka ei ole edes pohjaltaan sama äänitys kuin alkuperäinen) saavat hunajan valumaan korvakäytävistä, Kun loistava pop-laulu nojaa muuhunkin kuin melodiaan, sitä voi venyttää eri suuntiin kuulijan kyllästymättä pätkääkään. Siitä puheen ollen, jostain syystä tältä julkaisulta jää uupumaan se 11-minuuttinen "alkuperäinen" Purple Rain -liveäänitys, josta historiaan jäänyt albumiversio on kairattu ja leikelty kokoon.

Koska tässä ei ilmeisesti ole vielä tarpeeksi, juhlajulkaisu lyö pöytään vielä keikka-DVD:n Purple Rain -kiertueelta 1985. Vaikka kultaisen VHS-kasetin (ja 80-luvun) mieleen tuomassa taltioinnissa on ajan patinaa, Revolutionin ja Princen kiimaista karismaa se ei kykene murentamaan. Samalla on kiehtovaa huomata, että edes tuoreita lauluja esittäessään Prince ei välttämättä pitäytynyt lainkaan albumisovituksessa. Tämä biisien myllertäminen näkyi tavalla tai toisella miehen liverepertuaarissa uran loppuun saakka: Peräkkäisillä keikoilla ei välttämättä kuultu yhtään samaa laulua.

Aika sälli.

Heikki Väliniemi

Lukukertoja: 2545