Junkyard Shaman ja Samuel Beckett
19.08.2017
Junkyard Shaman on se mitä syntyi, kun J. Kill & Mr. Mule kasvoi oikeaksi yhtyeeksi ja Jere Kilpinen tarvitsi uuden väylän niille äänille, jotka eivät sovellu bändin käyttöön. Tällä kertaa nuo äänet ovat saaneet innoituksensa Samuel Beckettin kahdesta näytelmästä. Mutta miltä Leikin loppu ja Hän tulee huomenna kuulostavat Junkyard Shamanin järjestäminä ääninä?
Ambient ja noise ovat termejä, joihin tulee tartuttua helposti, kun tätä puolentoista tunnin mittaista musiikillista annostaa kuuntelee. Kilpinen käyttää J. Kill & Mr. Mulesta tuttuun tapaan vain sen verran äänimassaa, kuin mitä kulloinenkin tilanne vaatii. Minimalismi on myös hyvä kilpi, jonka taakse kelpaa kumartua kuvailua pohtiessa, mutta on tässä jotain muutakin. Jotain, joka saattaisi vaatia tuekseen kuvallista virtaa. Tai ehkä annan ajatukseni hairahtua, mutta ikäväkseni tunnen Beckettiin teokset, enkä voi näin ollen lähestyä aihetta tabula rasa -kulmasta. Vai onko näytelmien tunteminen perusedellytys musiikin täysipainoiseen ymmärtämiseen? Hmm, tämähän on nyt vaikeaa. Ehkä vain otan levyn kerrallaan ja yritän kertoa niistä jotain.
60 vuoden ikään ehtinyt Leikin loppu -näytelmä sijoittuu jonnekin maailmanlopun taipeeseen, absurdiin tilanteeseen jossa neljä henkilöä ovat juuttuneet leikiksikin tulkittavaan arkeen josta ei ole poispääsyä. Omassa korvassani, tai ainakin toisessa, kuulen tinkimättömän ja lahjomattoman äänen, joka kysyy: ”kuinka aiheellista ja mielekästä on luoda musiikkia jo näinkin iäkkääseen teokseen, joka on vuosien saatossa jo muuttunut osaksi jotain suurempaa, jota voimme kutsua vaikkapa moderniksi länsimaiseksi kulttuuriksi?”. Kilpisen tulkinta on saanut nimen No More Nature, ja sen kolmessa vartissa ei tapahdu juuri mitään mullistavaa, vaikka maisemat hitaasti vaihtuvatkin ja painopisteet siirtyvät hiipien kulmasta toiseen, ja kolmanteen. Joskus massiivisinkin kumous voi tapahtua miltei huomaamatta.
Beckett pyrki kuvaamaan pysähtyneisyyden kirousta ja demoneja, mutta Junkyard Shaman vaikuttaa löytäneen tuosta venyvästä ikuisuudesta jotain lohdullista. Sanon näin, sillä No More Nature tuntuu kaikesta kolkkoudestaan huolimatta myös jotenkin lämpimältä ja äidilliseltä – ehkä maailmanlopun eteisessä ei sittenkään ole niin tylsää. Kauneus on tunnetusti katsojan silmässä, korvassa ja muissa havaintoelimissä, mutta mielestäni tämä kappale on… kaunis.
What Does Mr. Godot Do? perustuu puolestaan Beckettin tunnetuimpaan näytelmään, Huomenna hän tulee, joka on lyhyesti sanottuna tarina loputtoman tuntuisesta odotuksesta. Kilpinen on saanut näytelmästä dramaattisemman kimmokkeen, vaikka punainen lanka onkin jännite joka ei koskaan purkaudu. En ole (onneksi?) nähnyt tätä näytelmää koskaan esitettävän missään muodossa, joten aihe ja äänet voivat nyt sekoittua vapaammin alitajuntani rapakoissa, ja ehkä juuri siksi tämä teos vaikuttaa onnistuneemmalta, monitasoisemmalta ja raaemmalta.
Vähien äänien ja hitaan muuntumisen taktiikka vie sävellystä hiljalleen eteenpäin. Tältä pohjalta yllättäen kuultava puheosuus on suorastaan järisyttävä, herra Godotin antaessa yhä odottaa itseään. Beckett itse sanoi näytelmästään: ”hiljaisuus valuu tähän näytelmään kuin vesi uppoavaan laivaan”, ja niin se totta vie tekee. Ja vieläpä innoittavimmalla mahdollisella tavalla.
Beckettin työt ovat jakaneet mielipiteitä jo niistä päivistä, kun sittemmin jo klassikoksi kasvanut teos, Huomenna hän tulee, sai ensi-iltansa 40-luvun lopulla. Monien mielestä niin näytelmät, kuin tämä niistä innoittunut musiikki, ovat yksinkertaisesti tylsiä, mutta jos aikaa vain riittää ja mielesi on riittävän avoin niin anna näille äänille muutama hetki ajan loputtomasta virrasta. Ne ovat sen ansainneet.
Mika Roth
