Puntala-Rock 2017 - lauantai
29.07.2017
Puntala / Lempäälä
Puntala, lauantai. Melkoinen urakka edessä, jos olisi tarkoitus katsoa koko päivän kattaus. Tämä ei ollut kuitenkaan suunnitelmana vaan poimia ne kiinnostavimmat ja käydä katsastamassa jokunen vieras nimi.
Tragic Kids aloitti mökkilavalla puolitapäivin. Rempseää punkkia tyttöjen toimesta. Ei maailman omaperäisintä, mutta ah niin nuoruuden energiaa pursuavaa. Cold Institution oli laiskanpulskeaa darkwavepunkkia tai jotain sinne suuntaan viittaavaa. Tästä ei jäänyt oikein mitään käteen.
Vihdoin ja viimein oli mahdollisuus kokea Yleislakko elävänä. Bändiä on tullut diggailtua ensi-LP:stä lähtien. Poliittiselle punkille, jota Yleislakko puhtaimmillaan edustaa, on aina tilaa sydämessäni. Keikka oli hieno yleisleikkaus bändin historiaan ja koko homma kulminoitui Jyviä ja akanoita –biisiin. Kokoomuksen sakki sai ”vedä käteen” –terveiset istuvaa presidenttiä myöten. Puoli tuntia meni kuin siivillä. Toinen puoli tuntia olisi mennyt jouhevasti, mutta ei makeaa mahan täydeltä. Yksi Suomi-punkin johtotähdistä tällä hetkellä.
Edellisenä iltana tuli distro-teltassa ihmeteltyä Los Mogulosin pikkulevyä. Levy olisi varmaan ollut hyvä kuulla ennen esiintymistä. Vapautunut tunnelma tulvi lavalta ja punkrock oli päivän ohikiitävä teema. Odottelin Aivoproteesi –coveria, joka levyltä löytyy, mutta turhaan. Tai sitten se oli sovitettu täysin uusiksi. Jos ja kun Cold Institution laahusti hetkeä aikaisemmin, niin Last Days suorastaan ravasi oman goottipunkkinsa kanssa. Tämän genren bändejä alkoi joku vuosi takaperin ilmaantumaan Suomeenkin ja tilausta näyttäisi olevan edelleen. Maneerit olivat hanskassa ja levyä sopii odotella. Vai onko sellainen jo olemassa, tutkitaan. Kovaa Rasvaa on silkkaa murhaa. Arvostan asennetta kovastikin, vaikkei itse biisit oikein aukea. Puolen tunnin myllytyksen jälkeen korvat punoitti ja soi luultavasti jokaisella paikalle eksyneellä. Oma annos jäi noin puoleen.
Ongelman odotin olevan nimen perusteella jotain rankempaa tuuttausta, mutta metsään meni se veikkaus. 90-luvun melodinen punk on lähempänä totuutta. Tätä tyylisuuntaa vähemmän kuulee näinä päivinä. Vaan eiköhän nämä Green Day –johdannaiset bändit koe renesanssin. Kaikkihan kulkee sykleissä. Eipä varsinaisesti herättänyt tunteita suuntaan eikä toiseen. Kusipään esiintyminen tärveltyi humalaiseen laulajaan, joka pystyi muutaman kerran mikkiin jotain epämääräistä mölisemään. Onnistuipa tämä sankari putoamaan lavalta päistikkaa alas, mutta selviytyi kaikeksi onneksi suuremmitta vammoitta. EP:tään kuulemattomana en osaa muodostaa juuri minkäänlaista mielipidettä Kusipäästä tämän torson keikan pohjalta.
Maailma muuttuu, mutta Sekasorto ei. Kommandopipoihin sonnustautuneet tyypit johdattivat Kaiden ja kumppanit estradille. Mustat liput liehuivat ääripoliittisten biisien tahdittamina. Rautalangasta väännetyt tekstit yhdistettynä pelkistettyyn meteli-hardcoreen on ollut jo 80-luvulta saakka allekirjoittaneelle aika haastava yhtälö. Sekasorto on oikealla asialla, mutta toteutus tökkii huolella. Kaide, muutamaa lisäkiloa lukuun ottamatta, oli kuin aikakoneella vuodesta -86 paikalle ilmestynyt. Ajattele nyt –hitti ei settiin kuulunut, omituista. Puolen tunnin tauko on hyvä keksintö näissä kekkereissä, sillä kahdelta lavalta lähes non-stoppina tulviva ääniterrori on melkoinen sarka sellaiselle, joka paikalle tulee lähinnä bändejä katsomaan.
Yleiset Syyt jatkoi iltaa vihaisella ulosannilla. Odotukset olivat muutaman bandcamp –biisin perusteella hieman suuremmat kuin mitä itse esitys antoi. Black Flag –henkinen levynkansi osui silmiin distro-teltassa, mutta jäi vielä hankkimatta. Tasapaksu maku jäi, näin se vaan on.
Latino-osasto oli edustettuna tänäkin vuonna, mikä katsotaan pelkästään hyveeksi. Mistä näitä bändejä sikiää? Toinen toistaan raivokkaampia ryhmiä tulee ovista ja ikkunoista. Espanjalainen Simulacro osui ja upposi. Suoranainen täsmäohjus, jonka keskitempoinen hardcore svengasi hullun lailla. Tuntui maistuvan muillekin. Latinoiden juomaveteen sekoitetaan jotain mitä suomalaisten ei. Muuhun johtopäätökseen ei voi päätyä, kun seuraa vuodesta toiseen näiden etelästä tulevien bändien hurjaa energiaa ja soittamisen iloa.
Vivisektio soitti eräänlaisen Totaalinen kaamos –kasetin julkaisukeikan. Taisipa settiin sisältyä joku kasetin vanhoista biiseistä. Oikeastaan vain nimi on yhteinen nimittäjä vertailtaessa 80-luvun horjuvaa maanläheistä soitantaa nykyiseen dynamiikkaa pursuavaan hardcoreen.
Nuorempi polvi ei ennen tätä kasettijulkaisua ole juurikaan varhaiseen tuotantoon päässyt tutustumaan. Ero nykyiseen on kuin yöllä ja päivällä. Rehellisesti sanoen sitä huojuntaa kaipaisi vähän mukaan ja niitä anarkorytmityksiä. Mutta Marionetti sykähdyttää aina kun sen kuulee, niin nytkin. Mies-naislaulu –yhdistelmää käytetään liian vähän. Vivisektion lisäksi ei tule montaa Suomi-bändiä mieleen, jossa moista kombinaatiota käytetään.
Lisää pitkän matkan vieraita eli Massacre 68 Meksikosta jatkoi samoilla linjoilla Simulacron kanssa. Ei kuitenkaan ollut samanlainen täsmäohjus kuin Simulacro. Ruotsista käsin toimiva Rajoitus on tuttu jo 90-luvulta Historia kusessa EP:nsä ansiosta. Konkaribändi siis. Kovaa ydintä. Korvat oli turtuneet päivän mittaan siinä määrin että suurin hardcore –kiintiö oli saavutettu ja bändin sinänsä tiukka soitanta ei löytänyt maaliin.
Barcelonasta, Simulacron tavoin, paikalle saapunut Ultra oli silkkaa tulta ja tappuraa. Ei voinut kuin haavi auki ihmetellä sitä raivon määrää, joka bändistä tulvi pimenevään yöhön. Tätäkin bändiä on pakko testata kotioloissa. Raati joka tämän vuoden latino-bändit valitsivat, osui kyllä nappiin.
Punk In Finland –foorumilla tuli toivottua englantilaista Anti-Systemiä Puntalaan. Ja kappas, toiveeni toteutui. Anarkopunk –veteraaneja eivät olleet vuodet kohdelleet kaltoin, sillä lavaolemus oli tuore. Toki mahat oli kasvaneet ja hiukset harvenneet, mutta biisit kulkivat. Animal Welfare ja lukuisat muut vanhat jyrät kajahtivat komeasti. Eikä bändi ratsasta pelkillä vanhoilla biiseillään vaan tuliterä At What Price Is Freedom? –minilevy jatkaa tinkimätöntä linjaa. Aina näiden ikäbändien comebackit eivät onnistu, mutta onneksi Anti-System on hieno poikkeus tästä.
Amebix ja Voivod –henkilökuntaa sisältävä Tau Cross sai kunnian päättää karkelot. Vaikuttava kuvannee parhaiten tunnin verran kestänyttä spektaakkelia. Raskasta ja hypnoottista äänimattoa kuorrutettuna Rob Millerin tutun kähisevällä laululla. Miller on tulkitsija isolla t:llä ja saa biisit elämään ihan omaa elämäänsä. Kitarat tahkosivat Killing Joke –riffiä raskaalla kädellä ja tiukkapipoisemmille bändi on varmasti liian heviä. Ilmassa leijuvat folk –vaikutteet pehmentävät synkkää perusilmettä.
Rumpali Awayn persoonallinen soittotyyli vangitsi katseen useaan otteeseen. Ei ollut meinaan mitään peruspaukuttelua. Debyytti-pitkäsoitto oli jäänyt aika laiskalle kuuntelulle suoratoistopalvelun kautta. Tämän uljaan esiintymisen ansiosta levy pitäisi hommata fyysisessä muodossa. Pillar of Fire –nimeä kantava uusi pitkäsoitto on myös otettava haltuun jossain muodossa. Eivät soittaneet biisin biisiä Amebixin tuotannosta. Selkeä linjanveto, uskoisin.
Sitten se oli taas siinä. Hyvä maku jäi tämänkin vuoden soittojuhlista. Autojen parkkialueeksi oli saatu, tien varren sijaan, pelto. Loistava uudistus. Sitten taas jännittämään mitä ensi vuosi tuo Puntalaan tullessaan. Suuret kiitokset Mikolle ja muulle työväelle suururakasta.
Palaa tästä Puntalan perjantaihin.
Jouko Lehtinen
