Kevin Koivisto & Band

Kevin Koivisto julkaisi vajaa vuosi sitten esikoisalbuminsa, ja viel�p� tupla sellaisen. Rain oli mittava ja haastava kokonaisuus, mutta miten kappaleet ovat ty�styneet ja kehittyneet kuluneen vuoden aikana? Ent� kuinka ehyest� keikasta, ja yhtyeest�, nyt oli kyse?

Alkuun lauteille nousi Koivisto ja kolmimiehinen yhtye, joka pysyikin estradilla suurimman osan iltaa. Kitaristi Santtu Lietz�n vastasi setin teknisemmist� ja levyversioihin n�hden tarkemmista sooloista, mink� lis�ksi Lietz�n loi efektiarsenaalillaan joitain todella mielenkiintoisia tausta��ni� leijailevimmissa kohdin. Basson varteen tarttunut Matias Kontulainen oli komean hatun lis�ksi ottanut mukaansa hyv�n soittohuumorin sek� kovan puurtajan livemoraalin, eik� mikrofonin sijoittaminen herran eteen olisi ollut sek��n huonompi veto. Noin v�lispiikkej� ajatellen nyt ainakin.

B�ndin todellinen voimapiste oli kuitenkin rumpali Janne Siimesvaara, jonka ensiluokkainen soitto ja juuri oikean voiman k�ytt� noinkin intiimin kokoisessa konserttitilassa takasi onnistuneen keikkakokemuksen. Vankan soittotaidon lis�ksi rumputaiteilija hallitsi (j�lleen) my�s yleis�lle jutustelun, eik� edes roudarinhommat tuottaneet ongelmia, kun Koiviston mikrofoniteline osoitti uuvahtamisen merkkej� ja ilmastointiteipin taikaa kaivattiin tilanteen selvitt�miseksi.

Koivisto itsekin tuntui olevan rennolla ja positiivisella fiiliksell�, laulun luonnistuessa ehk� paremmin kuin aiemmilla n�kemill�ni keikoilla. Kitaristina mies on enemm�n fiiliksell� heitt�ytyv�� koulukuntaa ja yhteissoitto b�ndin kanssa sujui kuin se kuuluisa tanssi. T�ss� soittikin nimenomaan The Band, jossa kaikki elementit olivat l�yt�neet paikkansa ja kappaleet onnistuivat toistuvasti sel�tt�m��n levytetyt versionsa. Alkukeikan pirist�j�ksi nousi l�hinn� lauluun ja pianoon pohjautuva Suffice (it) to Say -siivu, mutta ei niist� muistakaan vedoista nurinan varaa l�ytynyt.

Illan kulku oli sin�ns� mielenkiintoinen, koska jo muutaman rallin j�lkeen Koivisto j�i yksin lavalle, tapahtuman muuntuessa mies & kitara -trubaduurikeikaksi. Jo useamman The Beatles -konsertin j�rjest�nyt Koivisto taisikin v�l�ytell� jo hieman tulevaa, kun maailman suurimman yhtyeen vuoden 1968 valkoiselta tupla-albumilta l�ytyv� Blackbird puhallettiin lentoon. Ensi vuonnahan �White Albumin� julkaisusta tulee kuluneeksi 50-vuotta, joten josko luvassa olisi koko paketin toistava keikka? Itse toivon noin tapahtuvan ihan t�ydest� syd�mest�, mutta takaisin asiaan. Seuraava vuonna syntynyt Don�t Let Me Down kuultiin samalla tavalla jo vuosi sitten, joten ehk� muukin b�ndi voisi opetella hiljalleen siivun, sill� siit� saisi tym�k�n rallin. Muuta b�ndi� ei kuitenkaan lavalla n�kynyt, kun siirryttiin McCartneyn soolotuotantoon ja vasta Koiviston uuden soolobiisin aikana Siimesvaara palasi takaisin patterinsa taakse ja muutkin soittajat ilmestyiv�t hiljalleen parrasvalojen alle.

T�m�n j�lkeen alkoi keikan toinen b�ndivaihe, Rainin kappaleiden runttautuessa ronskein � mutta maistuvin � ottein eetteriin. Koiviston helmasynti biisien tekij�n� on lapsosten tarpeettoman voimakas r�nsyily, mik� my�s kuului kun osa kappaleista vain jatkui ja jatkui. En sano, ett� kaikki sanottava olisi tungettava kolmen minuutin mittaan, mutta pient� trimmailua kannattaisi joskus tehd� � ihan vaan jo yleis�n viihdytt�misenkin nimiss�. Mielenkiintoinen piristysruiske oli kipaleen ajaksi lauteille noussut saksofonisti, joka toi pakettiin sit� uutta taikaa � ja olihan foni-skitta soolokeskustelua hauska seurata.

Ilta l�heni jo loppuaan, mutta ennen sit� nelikko tarjosi viel� melkoisen encorecoctailin. Yleens� b�ndit sijoittavat hyv�steiksi niit� kaikista vahvimpia iskujaan, mutta t�m� ei ollut tarina t�ll� er�� Salon pimenev�ss� y�ss�. Sen sijaan ett� oltaisiin kuultu jotain The Beatles -materiaalia, tai siit� innoittunutta sooloiskua, kvartetti hypp�si aivan uuteen junaan soittaen jotain slyandthefamilystonemaista jamijuhlaa, pys�htyen hetkeksi Policen kioskilla l�hett�m�ss� Message in a Bottlen ja palaten takaisin sinne funk-r�j�hdys starttiin.

Mik� oli illan saldo? Hmm, tavallaan nelj� keikkaa: kaksi b�ndin kanssa vedetty� lyhytt� setti�, niiden v�liss� kuultu trubaduuri-osuus ja sitten se lopun encoresirkus, jolla ei ollut juuri mit��n tekemist� mink��n aiemmin kuullun kanssa. V�rik�st�, viihdytt�v��, raikasta. Hyvill� mielin l�hdin kohti kotia, ja t�m�n j�lkeenh�n Koiviston seuraavilta biiseilt� voi odottaa oikeastaan mit� tahansa.

Mika Roth