Kesän 2017 kasettikooste
Suomen suvi on kauneimmillaan ja kesän kasettikoosteessa surisee monenlaista eri pörriäistä. Pääpaino on vaihtoehtoisella rockilla, jossa rajat ovat epäselvempiä kuin veteen piirretyt viivat. Seassa on myös siivuja metallista aina kansanmusiikkiin saakka, kun mukana ovat Iida Umpikuja Guggenized, Junnu Alajuuma, Keretik, Puiset Heilat sekä Uittosuma / Petrus Piironen -splitti
Iida Umpikuja Guggenized: Icepoweria heartille
GuggenRecörds
GuggenRecörds jatkaa vahvojen julkaisujen sarjaa hieman yllättävämmällä tempulla. Noin 40 minuutin mittainen Icepoweria heartille näet paljastaa mitä tapahtuu, kun Iida Umpikuja ja Guggenheim-projektz yhdistävät voimansa. No lopputuloshan on tietysti Iida Umpikuja Guggenized, jonka kasetti kuulostaa sopivissa määrin kummaltakin pääjuonteeltaan.
Kotimaisen folkpopin ja lo-fi rockin superbändi soittaa hieman tunkkaista ja sopivan nukkavierua menorockia, jossa iloinen etunoja ja melankolinen pohdinta nojaavat toisiinsa melkeinpä tasavertaisina kumppaneina. Pirtsakka Kotiin jatkoilta on A-puoliskolle mainio tienavaaja, mutta pontevasti eteenpäin puskeva ralli johtaa samalla kuulijaa hieman harhaan, sillä eivät ne bileet ihan näin räiskyvät ole kautta linjan – onneksi. B-puolella juhlintaa johtavat Lauantai-iltana, sekä ronskimpi Koppakuoriainen, mutta Iida Umpikuja Guggenized taitaa sittenkin potkia vahvemmin sillä toisella jalalla.
Lemmen ikiaikaisista ongelmista syntyneet Lupasin etten ja 500 metriä osuvat, ainakin allekirjoittaneen mielestä, keskemmälle haikailtua lofipoprockfolk -kentän melankoliakeskusta ja onhan se Ilonakin haasteistaan huolimatta mahtavaa seuraa. Ilman rakkautta on puolestaan ystävyyden ja rakkauden voimien ylistys siinä määrin, että ihan tässä kyynisempikin setämies huomaa liikuttuvansa. Pidin, ihastuin, rakastuin – siis lisää icepoweria ainakin tälle heartille, kiitos.
Mika Roth
Junnu Alajuuma: The Earth is True
Kangastus / Art Safari
Pitkän ja mitä mielenkiintoisimman musiikillisen historian omaava
Junnu Alajuuma aloitti musiikillisen julkaisu-uransa jo vuonna 1998. Tuolloin yhtyeenä oli
Come Inside , minkä jälkeen herra on vaikuttanut mm.
Flaming Sideburns ja
Kap Kap -orkestereissa, ja nyt on koittanut soolodebyytin aika.
Historia voisi viitoittaa Alajuumaa siis miltei mihin suuntaan tahansa, mutta The Earth is True ei ole mitään perusboogiejytää tai rockin runttausta, vaan jotain huomattavasti kokeellisempaa, epämääräisempää ja ns. normaalien rajojen laidoilla viihtyvää. Keskiössä ovat mies ja kitara, mutta johnnycashmaisten intiimien ja hiljaisten jutustelujen sijaan Alajuuma antaa soittimensa rämistä, rikkoa ja raastaa, vaikka äänentaso pysyy suhteellisen maltillisena. Vokaalit ovat usein vain kuorrutetta, jota käytetään tarpeen vaatiessa tarinaa eteenpäin vievänä voimana, eikä synien lisäksi muita soittimiakaan kuulla juuri lainkaan. Alkuun äänten kollaasit vaikuttavat riitaisilta, eikä biisikatraasta vaikuta löytyvän riittävästi yhteisiä nimittäjiä, mutta palaset asettuvat jo parin kuuntelukerran jälkeen näppärästi sopiviin suhteisiin.
Välitöntä tarttumapintaa kaipaaville ensimmäisiä kosketuspintoja voisivat olla nimibiisi
The Earth is True, sekä tunnelmillaan villeimmästä
Talking Headsistä muistuttava
On the Streets jonka tummassa jyräyksessä alkuvoimainen rock tunkeutuu ihon alle.
Dying Parade ja
I Seek Pleasure osoittautuvat sen sijaan hudeiksi, vaikka kummallakin olisi potentiaalia runsaasti hartioissa. Esikoinen onkin pahimmillaan hapuileva ja rajojaan etsivä kudelma, jonka todelliset hedelmät tullaan poimimaan vasta seuraavalla julkaisulla. Ja toivon täydestä sydämestäni että jatkoa olisi luvassa, kuten saatteessa jo vihjaillaan.
Mika Roth
Keretik: Terra Mater
Rämekuukkeli
Keretik sai alkunsa kun 16 vuoden kypsään ikään ehtinyt
Viimeinen kolonna siirtyi ajasta ikuisuuteen. Siinä missä aiempi bändi takoi hardcorea kiivaalla tempolla, on Keretik tipauttanut vauhtia ja lisännyt iskujensa raskauta. Basisti/vokalistejakin on saatteen mukaan retkueessa nyt oikein kaksi kappaletta, joten matalataajuuksien jyrnyttäminen pitäisi olla ongelmatonta tilanteessa kuin tilanteessa.
Raskaus on kieltämättä omaksuttu ja opittu, mutta uudistunut temppu- ja soundi-pakki tuntuvat tuottavan bändille ainakin tässä vaiheessa vielä ongelmia. Nyt kun esikuviksi on nostettu mm.
Killing Joke ja
Bolt Thrower olisi pitänyt huomioida myös ne elementit, jotka tekevät em. orkestereista parhaimmillaan niin vastustamattoman voimakkaita. Esimerkiksi
Must We Suffer? lähtee rakentumaan oikein mallikkaasti, riffi rouskuu ja pauke maustuu, mutta kun aineksia pitäisi lähteä jalostamaan kappaleen edetessä, tuntuu ryhmä menettävän kiinnostuksensa koko biisiin ennenaikaisesti. Ja sama meno jatkuu halki koko seitsenbiisisen kokonaisuuden: kiire tappaa ja hosuminen roiskii nestettä nilkoille.
Terra Mater on bändin ensimmäinen julkaisu, joten ei silti lyödä tarpeettoman lujaa – ja onhan ryhmä mitä lupaavimman uuden alun kynnyksellä. Nyt vain rohkeammin kohti uutta suuntaa ja enemmän aikaa itse biiseille, niin eiköhän se siitä irtoa.
Mika Roth
Puiset heilat: Mutainen keskitie
GuggenRecörds
On olemassa hiukan outoja bändejä, joiden kaikkia tekemisiä ei tahdo aina tajuta. Ja sitten on
Puiset heilat, yhtye jonka bandcamp-sivuun tutustuminen sai aivot kuplimaan – sellaisella hyvällä tavalla siis.
Mutainen keskitie on kokonaisen 13 rallin muodostama matka GuggenRecördsille ominaiseen lo-fi -universumiin, jossa boogaava rock, sydämellisesti hapuileva pop, sekä tietenkin kaikista rajoista vapauttava tajunnanvirta, jota voidaan kutsua vaikka dadaksi tai avantgardeksi, hallitsevat todellisuuden tasoja. Tällä kertaa tosin perinteisemmin ymmärrettävä rock ja pop ovat saaneet valta-aseman, mikä ei ole välttämättä lainkaan paha asia. Kappaleet ovat syntyneet pidemmällä aikavälillä, ja ainakin osa niistä on julkaistu jo aiemmin, mutta mitäpä moisista kun koko orkesteri on allekirjoittaneelle täysin uusi.
A-puolelle on sijoitettu asteen verran ”hittipotentiaalisempia” vetoja, joista etenkin
Kokapensaan alle,
Neiti sarjakuvasankaritar ja
Raiteet kuin käärmeet saavat boogiejalan naputtamaan lattiasta tahtia. Täysosumien luokkaan on laskettava jälkimmäisen puoliskon sulkeva
Skootterityttö, jonka nerokkaassa pop-koukkuisuudessa on kaikki tarvittava. Bändin käyttämä sapluuna tuottaa toisiaan (liiaksikin?) muistuttavia siivuja, mutta emme anna tuonkaan häiritä kun lopputulos viihdyttää.
B-puolen starttaa massiivisen hämmentävä
50-luvun amerikkalaiset metsät, joka sai allekirjoittamaan pohtimaan
Hitchcockin elokuvia uudelta kantilta. Romuluinen
Haamu kusee räyhää kasetille uutta eloa, mikä huipentuu jo edellä mainostettuun Skootterityttöön. Mainitaan myös simppelimmin rullaava
Isosisko valvoo, joka on kuin jokin
Juicen demovarastosta löytynyt puolihelmi, josta on yritetty piiskata iskelmä pois hämyisen boogien avulla – lopputuloksen jäädessä harmillisesti puoliväliin, jonnekin ei-kenenkään-maalle. Maistuva trippi silti kaiken kaikkiaan ja bändi tulee tulevaisuudessa taatusti tutummaksi, koska kriittinen piste on ylitetty.
Mika Roth
Uittosuma / Petrus Piironen: split
Luova Records
Uittosuma / Petrus Piironen -splittijulkaisu sai alkunsa hieman erikoisella tavalla. Kaikki näet käynnistyi kuvasta, josta tuli sittemmin julkaisun kansi. Linnuista nivoutui kuin sattuman kautta eräänlainen teema, joka yhdistää kaksi erilaista artistia ja toisistaan eroavaa musiikkityyliä.
Uittosuma on sama asia kuin
Ulla Laukkanen, jonka viulu ja jouhikko ovat musiikin ydin. Looppien avulla, ja parin yksittäisellä raidalla vierailevan soittajan kera, on syntynyt kuuden kappaleen paketti jotain, josta on lyhin matka kansamusiikin laitumille. En ole koskaan erityisemmin hullaantunut viulun äänestä, mutta Uittosuman tapa käyttää kyseistä soitinta sai pohtimaan kielteisyyteni järkevyyttä. Instrumentaalikappaleissa on sellaista ilmavuutta ja nostetta, joka saa kuvittelemaan useammin sitä taivasta jolle linnut nousevat, kuin sitä vettä tai maata jossa ne asustavat. Kansanmusiikille ominainen surumielisyys on tietysti leijailemassa siellä taustalla, mutta ilahduttavan pienessä roolissa sentään.
Splitin toisella puoliskolla ääneen pääsee
Petrus Piironen, jonka vajaan kahden vuoden takainen
Viilenee oli, ja on tietysti edelleen, täyden tähtipotin albumi. Kasetin kolme kappaletta eivät tuota myöskään pettymystä, vaikka alkuun hieman demomaisilta kudelmilta vaikuttavatkin. Riisuttu muoto ja harvat soittimet tuovat musiikin yllättävän ja ilahduttavan lähelle Uittosumaa, minkä ansiosta julkaisu on ehyen ja tasapainoisen tuntuinen.
Sydän älä lyö on selvästi kolmikon muistettavin hetki, vaikka myös
Pääskyn lennossa voi aistia taivaiden loputtoman avaruuden. Instrumentaalitoteutus antaa tässäkin tapauksessa mielikuvitukselle vapaat kädet, ja kuuntelukertojen karttuessa kappaleiden koukut jäävät kuin huomaamatta kiinni. Akustista progepopfolkkia kansanmusiikkimaisella jälkimaulla, ei paha.
Mika Roth
Lukukertoja: 4102
