Emily Herbert: George Michael 1963-2016 - elämäkerta

Georgios Kyriacos Panayiotou, eli George Michael kuten suuret massat hänet tunsivat, oli ristiriitainen persoona. 80-luvulla pop-ikoniksi noussut tyttöjen suosikki loi aluksi kevyttä hattarapoppia, jossa aurinko paistoi ja niin tytöt kuin pojat olivat täydellisen ruskettuneita. Siirryttyään soolouralle Michael omaksui valkoisen miehen soulin ja jatkoi bileitä, kenties liiankin rajusti. Herbert tarjoaa kirjassaan selityksiä Michaelin paikoin hyvinkin vaikealle käytökselle ja oudoille valinnoilla, mutta ovatko kaikki teoriat lopulta uskottavia?

Minerva Kustannus

Kun George Michael kuoli joulupäivänä 2016, en voi sanoa olleeni varsinaisesti yllättynyt suru-uutisesta. Olihan tuo kerran pop-taivaan kirkkaana tähtenä loistanut mies hölmöillyt lööpeissä vuosia, oikeudenkäyntien seuratessa toinen toistaan. Huhut miehen tolkuttomasta huumeidenkäytöstä ja suoranaisesta irstailusta antoivat myös ymmärtää, että vuoden 2004 Patience-albumi saisi tuskin enää jatkoa, ellei artisti tekisi täydellistä elämänmuutosta. Tuota muutosta ei koskaan tullut, mutta Michaelin kuoleman jälkeen selvisi, että miehessä oli myös toinen puoli, joka erosi jyrkästi julkisuuskuvasta. Ja tuohon kontrastiin pureutuu erityisesti Herbertin kokoama George Michael 1963-2016 (suom. Jere Saarainen). Runsaiden haastatteluiden ja kattavan taustatyön avulla laulajasta syntyy syvä kuva, jonka jokaista kulmaa ja sävyä on mahdoton ymmärtää.

Emme tule koskaan tietämään kuinka tarkoituksellisesti selvästikin itsetuhoinen George Michael piti yllä vaikutelmaa siitä, että häntä hävyttömämpää miestä ei ole ollut maan päällä sitten lordi Byronin, mutta ainakin luotu kuva oli vahva. Tuon panssarin takana Michael harrasti kuitenkin myös suurimittaista hyväntekeväisyyttä ja hänen hyvät tekonsa eivät rajoittuneet pelkästään ns. perinteisiin kohteisiin. Kummallisen lisäkulman asiaan tuo vielä se, että Michael ei käyttänyt tätä kilpensä kiillotukseen, vaan halusi pysyä nimettömänä hyväntekijänä. Etenkin tuo ”laupias samarialainen” -piirre sai minut myös kiinnostumaan tästä kirjasta, vaikken koskaan mikään suurempi Wham! tai George Michael -fani ollutkaan.

Wake Me Up Before You Go-Go, Careless Whisper ja Last Christmas ovat kappaleita jotka jokainen meistä tuntee, tai on ainakin kuullut lukemattomia kertoja. Simppelien mutta nerokkaiden biisien ketju jatkui, kun Michael lähti soolouralle, mutta sitä samaa nuoruuden naiivia puhtoisuutta ja intoa niiltä ei enää löytynyt. Herbertin kirjassa etenkin artistin lapsuus ja nuoruus ennen bändiaikaa sivuutetaan julman nopeasti, mutta päästessä hittiaikaan ryhtyy kirjailija höystämään tarinaa omilla näkemyksillään.

Kaikkien vastoinkäymisten, hyvien ja huonojen päätösten, sekä mitä erilaisempien tempausten takana kun Herbertin mielestä on aina ollut seksuaalisuus. Freudin tapaan hän näkee kaikkialla viitteitä patoutumiin, peitettyihin tunteisiin sekä syntisiin haluihin. Faktahan on, että Michael oli jo varhaisessa elämänvaiheessaan biseksuaali, mutta ei se nyt varmasti aivan jokaista asiaa selitä, ja ole kaikkeen suruun syynä. Herbert on jo aiemmin kirjoittanut muiden artistien elämäkertoja, joten yllätyin hänen lievästä näköalattomuudestaan, sekä hetkittäin esiin nousevasta suoranaisesta hutiloinnista. Kirjassa kun kerrataan samoja asioita lähes samoin lausein useammassa kohdassa, aivan kuin koko opus olisi koottu nopeasti ja hätäisesti, eikä viimeistä puhtaaksikirjoitusta olisi tehty täydellä ajatuksella.



Toinen harmillinen puoli on se, että Michaelin loppuvuosien törttöilyjä ja sekoiluja jaksetaan puida kymmenien sivujen edestä, kun esimerkiksi Wham!-duon viimeiseksi jäänyt Music from the Edge of Heaven -albumi siivutetaan käytännöllisesti katsoen parilla sivulla. Herbert selvästi rakastaa, kenties jopa hieman jumaloi, aihettaan, mutta hän ei etsi juuri uusia vastauksia jo hyväksymiensä rinnalle. Mutta mikäli tämän voi ohittaa, on kirja lukemisen arvoinen kaikille Michaelin faneille. Superlatiiveja tarjotaan ja artisti nostetaan Princen, Bowien ja Madonnan rinnalle, mutta niinhän hän toisaalta olikin – ainakin niinä 80-luvun hulluina vuosina.

Mika Roth