Esa Kuloniemi: The Renegades - luopiotarina

Birminghamilainen The Renegades eli oudon, paikoin jopa surrealistisen, elämän. Tämän Suomessa 60-luvun puolivälissä massahysteriaa aiheuttaneen bändin vaikutus etenkin kotoiseen rock-kenttään on ollut, ja on yhä, valtaisa. Esa Kuloniemi käy kirjassaan läpi mahdollisimman tarkasti bändin tarinan, rikkoen osan myyteiksi kasvaneista valheista ja yllättäen totuutta ihmeellisemmillä faktoilla.

Like

The Renegades oli ensimmäinen englantilainen rock-bändi, joka saapui kiertämään maatamme perusteellisesti. Siinä missä muut angloamerikkalaiset aikalaisyhtyeet tulivat heittämään lähinnä pistokeikkoja suurimpiin kaupunkeihin, oli The Renegades jotain muuta. Saapuessaan ensi kertaa Suomeen loppuvuodesta 1964 nelimiehinen ryhmä käynnisti ketjureaktion, jonka vaikutus ei tulle koskaan pysähtymään.

Jälkikäteen The Renegadesin aiheuttamaa massahysteriaa on yritetty vähätellä, vaikka nelikko kiistatta aiheutti tyttöjen kirkumista, nuorison arvaamatonta käytöstä sekä suoranaista palvontaa. Esa Kuloniemi on koostanut kirjansa yli sadan haastattelun, sekä runsaan muun materiaalin avulla, eikä aikalaiskuva voisi olla juuri tätä tarkempi. Etenkin kotimaisten muusikoiden haastattelujen myötä käy selväksi, kuinka järisyttävää oli nähdä vokalisti Kim Brown, kitaristi Denys Gibson, basisti Ian Mallet ja rumpali Graham Johnson yhtä aikaa lavalla. Tapahtui se sitten suoraan live-tilanteessa, tai television välittämänä tapauksena – nelikkohan oli hetken aikaa kaikkien kotimaisten tiedotusvälineiden lemmikkien asemassa. Tämä arvostus meni toisinaan niin pitkälle, että hetkittäin The Renegades miellettiin jopa kotimaiseksi yhtyeeksi, tai ”vävypojiksi” nyt ainakin.

Karkeasti neljään eri vaiheeseen jaettava kirja käynnistyy keskeisten jäsenten historialla, joka johtaa hitaasti bändin syntytarinaan. Sodanjälkeinen Birmingham esitellään suhteellisen mukavana paikkana kasvaa, vaikka sukupolvien välinen kuilu olikin hiljalleen levenemässä. Vuonna 1960 perustettu The Renegades sai alkunsa The Shadowsin innoittamana, mutta nopeasti rautalanka vaihtui beat-musiikiksi ja esiintymisasuiksi valikoituivat Yhdysvaltain sisällissodan aikaiset releet. Eikä väri ollut suinkaan etelävaltiolaisten harmaa, vaan jenkkien sininen, keltaisilla huiveilla ryyditettynä.

Kronologisesti etenevän opuksen kulma muuttuu, kun bändi saapuu ensi kertaa Suomeen. Siinä missä ryhmän jäsenet ja ystävät kertoivat alun, pääsevät ääneen nyt ryhmän suomalaiset muusikot sekä fanit. Näin asioita tarkastellaankin yhtäkkiä ulkopuolisin silmin, soittajien jäädessä kommentoijien asemaan. Kuloniemi kuvaa tarkasti massahysterian leviämistä ympäri maamme, aivan kuin beatlemania isossa maailmassa konsanaan. Samalla kirja luo kuin ohimennen ajankuvaa 60-luvun puolivälin Suomesta, joka oli vielä tangon, kossun ja tanssilavojen valtakuntaa. Hyisestä ja karusta paikasta joka muistuttaa hieman Kaurismäen leffoja, ollen silti vielä niitäkin jäyhempi, sääntöjen kahlitsema ja pidättyvä.

Suomalaisen suursuosion hiipuessa yhtye päätti siirtyä Italiaan, jossa juuri oikea-aikainen hitti antoi bändille vielä hetkellisesti uuden elämän. Maamme jäädessä taakse kulma muuttuu taas bändin omaksi, ja uusien hahmojen myötä tarina saa taas hieman erilaisen luonteen. Bändin suosion hidas mutta vääjäämätön alamäki johti kuitenkin vääjäämättömään hajoamiseen ja lopullisen iskun aiheutti kaikkien soittokamojen varastaminen, oli aika tehdä jotain muuta, mutta eihän The Renegades haudassa pysynyt. Kim Brown, Graham Johnson ja The Renegadesin uusi kitaristi Mick Webley jatkoivat rock’n’rollin ilosanoman julistamista Kim & The Cadillacsin kanssa, joka julkaisi nipun levyjä vuosina 1977-1986. Tämän ”perijäbändin” historia ohitetaan kuitenkin nopeasti, sillä pääosan esittäjä palasi vielä takaisin kuolleista. Uudella vuosituhannella nostalgisten paluutapahtumien voimalla The Renegades saatiin taas aktivoitua, ja etenkin Brown jatkoi musiikin saralla hautaansa saakka.

Kirjan viimeinen osuus keskittyy jäsenten myöhempiin tarinoihin. Brown palasi Suomeen ja teki vielä yhteistyötä lukuisten suomalaisten muusikoiden kanssa, ja juuri hänen taipaleensa päättyminen kasvaa kirjan viimeiseksi pisteeksi. Brownin hävittyä viimein taistelunsa syöpää vastaan vuonna 2011 Helsingissä jäi hänen hautajaistensa järjestäminen paikallisten ystävien tehtäväksi, näin mies joka toi bändeineen rockin Suomeen, sai jäädä myös tähän pohjoiseen maahan lepoon. Lopun tarkka läpikäyminen on ollut tekijöille taatusti terapeuttista, jos nyt satunnaiselle lukijalle hautajaisjamien yksityiskohtainen kuvaaminen saattaa tuntua hieman yliampuvalta.

Hieno ja rehellinen kirja yhdestä maamme suurimmista bändeistä, joka melkein oli suomalainen. Tai oikeastaan ei juuri lainkaan, vai oliko?

Mika Roth