15.03.2003
Ilokivi/Jyväskylä
Kaksipäiväisten RockInn –festivaalien lauantaipäivä oli musiikilliselta anniltaan toimiva, yleisöäkin oli mukavasti, vaikkei ahdasta ollutkaan. Puolivuosittain järjestetyistä Festivaaleista voi lukea taustaa vaikkapa Desibelin jutusta tai festivaalien kotisivuilta. Tällä kertaa yleisöä houkuteltiin paikalle kotimaan parhaisiin voimapop-yhtyeisiin lukeutuvalla Pennilessillä, mutta yhtyeen myöhäisen esiintymisajan takia suurimmat yleisömäärät kuittasivat Tampereen omat ”goottipopparit” Duncan Teleport sekä Harjavallan Lapko
Illan ensimmäisestä livesoitosta vastasi kuitenkin kotietua nauttiva nelimiehinen Visit. Melko jyrääväälle soitolle sopi hyvin laulaja Peten Ville Valon ja Robert Smithin puolivälistä kaikuva laulutulkinta. Ja kuin pisteenä mielikuvan päälle bändi vetäisi oman versionsa Pumpkinsin Bullet With A Butterfly Wingsistä, Smäshärivaikutteita oli muutenkin jo ehtinyt poimia ja pohtia. Ehdin jo mielessäni antaa ablodit bändin omalle todella vaanivan laiskalle tulkinnalle biisin alusta, mutta sitten sitä oli pakko alkaa tykittää aidon jalanjäljillä. Ja kun se kerran on jo niin hyvin tehty... Joka tapauksessa, nuorelta vuonna 2001 perustetulta bändiltä ihan hyvä veto, mielenkiintoista materiaalia, melko vaikuttava keulahahmo...Positiivinen ensikosketus Visit –yhtyeeseen.
Järjestävälle taholle täytyy antaa plussaa melko omalaatuisista äänikäsitellyistä välispiikeistä, joissa kerrottiin mitä sitten tapahtuukaan eli buukattiin bändejä sisään. Sanamuodoille joutui muutamaan kertan hörähtelemään. Hekoheko. Jossain määrin samoilla linjoilla Visitin kanssa jatkoi seuraavaksi illan parhaaseen esiintymisaikaan soittanut Duncan Teleport. Duncanit joutuivat valitettavasti tällä kertaa selviämään ilman kosketinsoittaja Annaa ja mielenkiinnolla odotin, miten bändi keikasta selviäisi. Täytyy myöntää, että vaikka jotkin kappaleet olisivat selvästi kaivanneet Annan kosketintaiteilua ja taustalaulua, niin hyvin bändi paikkasi yhden elementin puuttumisen. Jo yhtyeen alkutaipaleen hittibiisi Urutau nosti fiiliksiä, mutta etenkin keikan loppupuolella laulaja-kitaristi Miika täytti vähintään hyvin aukon soundissa. Miehen jylhän kuulaat kitaratiluttelut ja jatkuvasti kehittyvä laulu nousivat niin selvään pääosaan, että loppubändi jäi aika lailla varjoon. Loppua kohti mentiin siis noususuunnassa ja jäikin miettimään, millaiseen hurmokseen bändi olisi yltänyt vielä pidemmällä keikalla? Ja kun vikana soitetusta Fire Dreamistä nousi kylmät väreet niskaan, niin millaista väreilyä olisi noussut täysmiehistöllä? Ripaus goottia, poppia, uneliasta, kuulasta, leijuvaa, kaunista ja komeaa.
Teleportia lukuunottamatta kaikki muut kolme bändiä soittivat korvatulpat on must –volyymeillä ja etenkin Lapkon jyräävän painokas rockjunnaus täristi tuoppeja pöydillä. Onhan se totta, että junnaus-/jyräysmusiikissa ne volyymit pitääkin tuntua, mutta minä olen sitä mieltä, että siinä vaiheessa kun kuulijan on pakko (fiksuahan se on hiljaisemmallakin volyymillä) sisätilan toisessa päässä suojata kuulonsa, on volyymit liian lujat. Ja se on vain ja ainoastaan tyhmää. Kyllähän se hyvältä kuulostaa hiljempaakin.
Kuten monessa yhteydessä Lapkosta puhuttaessa mainitaan, niin Placebo on se, joka Lapkosta ensinnä nousee mieleen. Energisen laulajan värisevä ääni, soundin yleinen painostavuus ja junnaus sekä biisien rakenteet nostivat yhtymäkohtia. Lapko on hyvä bändi, trio on selvästi omaksunut oman juttunsa ja soittotaito on jo nyt hyvällä tasolla. Päätä joutui pyörittelemään lähinnä laulajan välispiikeille, joissa ei ollut minkäänlaista päätä eikä häntää. Hyvä show joka tapauksessa.
Penniless on loistava orkesteri! Viisimiehisen powerpop-orkan silmiinpistävimpiä piirteitä ovat neljä laulajaa (kaikki kielisoittajat ehtivät myös mikin ääreen), kuusikielinen basso, jota soitetaan kuin kitaraa ikään sekä energisyys ja soittamisen ilo, joka viestii niin soittovarmuudesta kuin siitä, että digataan omasta hommasta. Pennilessistä huomasi myös sen, mikä ero on pitkään yhdessä soittamisella aloitteleviin ryhmiin verrattuna. Jännittyneisyydestä ei sitten hajuakaan.
12 –vuotias Penniless tulee Nakkilasta ja koostuu kolmesta kitarasta, bassosta (kuusi kieltä) ja rummuista. Myös kosketinsoittimilla tehtiin jotain keikana aikana, mutta mitenkään kantavasti ne eivät soundiin vaikuttaneet. Särökitaravallia ja maukasta melodiaa, siinä on Pennilessin kaava. Biiseistä Anola -levyn Beatiful sekä tulevalta (kuudennelta) pitkäsoitolta heitetty Needles jäivät päähän ja muutenkin Anolalta kuultiin paljon materiaalia. Komealtahan tuo näyttää, kun neljä soittajaa rintamassa veivaavat särölautojaan ja menoa ja melskettä riittää. Siinä määrin keikka vakuutti meikäläisen, että kävin sitten levynkin lunastamassa. Suomen paras voimapop –bändi. Ainakin tänä iltana.
Kaiken kaikkiaan RockInn vaikutti ihan mukavalta tapahtumalta ja toivonkin, että järjestelevä organisaatio jaksaa painaa jatkossakin yhtä lailla. Ainoastaan tuo sisäfestereille ominainen jatkuva kova volyymi ja keikkojen välinen tekemisen puute kävi välillä rassaamaan. Illan päätteeksi sopii hyvin kliseinen väsynyt, mutta onnellinen –fraasi.
Ilkka Valpasvuo
