01.06.2017
Noitalinna huraa! päräytti markkinoille (lähes) kaiken kattavan tuotantonsa yksissä kansissa. Desibeli.net kuunteli sitä lähes yhtä soittoa yli kuukauden.
Velvet Underground oli bändi, josta kliseisesti sanotaan, että sillä ei ollut paljonkaan kuulijoita, mutta kaikki niistä perustivat bändin. Sama orkesteri oli yksi merkittävistä vaikuttajista myös Noitalinna huraa! -yhtyeen synnyssä, ideassa ja estetiikassa. Velvet Undergroundin perinnettä noitalinnalaiset myös kierrättivät eteenpäin. Ei ole täysin sattumaa, että esimerkiksi Lasten hautausmaan, Absoluuttisen nollapisteen, Joose Keskitalon ja Eleanoora Rosenholmin musiikissa, Ville Leinosen taiteellisemmassa tuotannossa tai vaikkapa A. Takalo & Takavalojen keikalla voi kuulla Peräseinäjoen teräsmiesten ja -naisen haamujen huhuilua. Vaikutteet eivät välttämättä ole suoria, eivätkä oppipojat välttämättä ole edes fanittaneet mestareita, mutta kisälli siinä välissä todennäköisesti on. Sillä aivan kaikkea ei voi Velvetin, Pekka Strengin ja muiden yhteisten vaikuttajien piikkiinkään laittaa.
Noitalinna huraa! oli (ja on) merkillinen tee-se-itse-synteesi. Esimerkiksi Hannu Sepponen on monipuolinen pop-säveltäjä ja hyvä rumpali, mutta kovin usein rumpupallilla oli joku muu bändiläisistä. Sari Peltoniemen ainutlaatuinen laulu teki Noitalinnasta sen bändin, johon ihmiset rakastuivat (tai vihastuivat). Antti Tammelan persoonalliset sävellykset sopivat kummallisella tavalla Sepposen tarttuvien melodioiden väliin. Reijo Kärhä on Suomen tyylitajuisimpia (ja unohdetuimpia) kitaristeja, joka toi yhtyeeseen kaivatun ammattisoitannon. Noitalinna oli siis klassisella tavalla osiensa summa.
Kaikki noidat linnassa on erinomaisen ansiokas boksi jo pelkästään sen takia, koska se tarjoaa lisäarvoa mihin suoratoistopalvelut eivät pysty. Viisikymmensivuinen kirjanen käsittelee jokaisen albumin ja jokaisen laulun bändiläisten sekä hovituottaja Martti Kososen suulla. Noitalinnasta ovat lisäksi raapustelleet saatetekstit Karjalaisen kulttuuritoimittaja Suonna Kononen ja lähietäisyydeltä bändiä seurannut Ujo-yhtyeen Tommi, tuottaja Kososen bändikaveri. Arkistoista on kaiveltu leikekirjaa oikein huolella, ja jopa bändin kaikki yli 200 keikkaakin on listattu päivämäärien ja paikkakuntien, useimmiten myös keikkapaikkojen kera.
Kronologisessa järjestyksessä etenevä julkaisu paljastaa yhtyeen kehityskaaren ja jossain määrin myös hiipumisen syyt, vaikka bändin jäsenet eivät niitä albumien näkökulmasta vihkosessa pohdiskelekaan. Työtä on boksin eteen tehty jo vuodesta 2015 lähtien ja - uskomatonta kyllä - julkaisun "kaikki laulut" -alaotsikosta tuli valhe jo ennen julkaisuaan. Noitalinna huraa! nimittäin teki paluun kuukautta aiemmin uuden, tältä kokoelmalta puuttuvan Roskaprinssi-EP:n muodossa.
Bändin debyytti Hulalaa (1986) vaikuttaa olevan sekä bändille että tuottaja Riku Mattilalle jonkinlainen katumusharjoitus. Mattila ei ollut sisäistänyt bändin perusolemusta ja esimerkiksi valtavasti potentiaalia sisältänyt Huvikumpu päätyi hämmentäväksi humppatwistiksi. Mutta ainakin allekirjoittaneen mielestä Hulalaa sisältää bändin uran vahvimman biisimateriaalin, eikä kokonaisuutta rikkovia hetkiä ole. Mattila ymmärsi paljon enemmän sen jälkeen, kun kävi katsomassa orkesteria keikalla, mutta siinä vaiheessa oli debyytin suhteen jo liian myöhäistä. Vai oliko tämä kuuntelijoiden kannalta vahinko lainkaan? Bändin potentiaali nousi joka tapauksessa popimmassa ilmiasussa hienosti esiin. Huvikummun lisäksi Kalpeanaama, Järvellä, Aamulla ja Otso karhulaulu ansaitsisivat paikkansa bändin "Parhaat" -kokoelmalla. Ja kukapa tietää millaista taidehörhöilyä lopputulos olisi ollut ilman tuottajaa, jonka pop-estetiikan taju riitti tuomaan oleellisen lauluista esiin.
Toisin kuin kenties nykyään, orkesteri sai uuden tilaisuuden, eikä jättänyt sitä käyttämättä. Puolivahingossa tuottajaksi päätynyt, hommassa täysin raakile Martti Kosonen sai syystä tai toisesta bändin luottamuksen ja Kalan silmä (1988) osui odottamattomasti myös hittimaaliin Pikkuveljen ansiosta. Albumikokonaisuutena se on edelleen hivenen horjuva: tuskin yksikään muu bändi olisi laittanut albuminsa avausraidoiksi täysin eri maailmaa toistensa kanssa olevia lauluja. Pikkuveli, valaan laulua epätoivoisesti tavoitellut Valaan laulu ja Musta köksä ovat kuin eri bändin tekemiä! Toisaalta, tässä oli koko noitalinnalaisuuden ydin. Yhtyeen vastustamaton viehkeys tuli silti läpi vaikka kalan silmän. Vetinen poppanen on bändin hienoimpia pop-lauluja, Kaikki valot pysäyttää hetken ja päätösraita Sepposen maalaisrunoilu koskettaa: Traktorin raiteet heinäpellon keskellä / Syyskylmä sää, horsmavainaiden värinä.
Noitalinna huraa! -yhtyeen kuuntelu näin jälkiviisaana aiheuttaa useastakin syystä turhautumista tuhlatuista mahdollisuuksista. Yksi niistä on ehdottomasti Sari Peltoniemen tekstien hautaaminen tarkoituksellisen kotikutoiseen ja pienen orkesterin äänimaailmaan. Tuottaja Martti Kosonen pitää bändin parhaana albuminaVarjotarhaa (1989), joka nosti lauluraidat tarpeeksi pintaan, jonne ne olisivat kuuluneet alusta asti. Myös äänimaailma oli ensimmäistä kertaa johdonmukainen. A-puolen lopusta B-puolen loppuun osuu orkesterin uran musiikillinen tähtihetki. Jo levyn alussa kuultu indiepopin mestariteos Puujalkaiset, Hiljaisuuden puisto, Valopaikka ja uskomaton Sirkus ansaitsevat kaikki paikkansa kotimaisen rockin kaanonissa. Ensin mainitun lyriikka on vain yksi Peltoniemen monitulkintaisista ja ajattomista taidonnäytteistä: En katsonut / kun haulikkoines metsään painelit / Ammuit jäniksen ja harakan / ja kiintymykseni. Tämä maailma / rillipäisten poikaparkojen / ja rappusia lakaisevien mummojen / Tämä maailma / leuattomien miesten / ja puujalkaisten.
Lähes kaikista Noitalinnan melodisista pop-helmistä vastannut Hannu Sepponen on kertonut, että yksi syy bändin hajoamiseen oli turhautuminen siitä, mitä musiikilla voi tässä maailmassa ylipäätään saavuttaa. Esimerkiksi ekologinen herääminen bändin sisällä oli voimakas. Jälkikäteen kuunneltuna yhtye näytti saavuttavan kaiken haluamansa Varjotarha-albumillaan. Se ei koskaan tehnyt asioita suosion tai rahan vuoksi, ja kun potentiaali oli sekä tuottajan että bändin itsensä mielestä kristalloitunut, alkoivat erilaisuuden tavoittelut ja studiokokeilut lähteä lapasesta.
Siitä seurasi Kolinaa (1991). Kuten tuottaja Kosonen ihailtavan suoraan sanoo, Peltoniemen laulusta tehtiin "ylipehmeää mössöä". Tällä tuhottiin kaikki se Varjotarhaa ympäröinyt magia. Mutta helmensä löytyy siltäkin simpukalta: esimerkiksi Kolinaa-Painajainen-Ero on varsin onnistunut biisitrio. Muuten täysin väärässä seurassa lentelevä Peräseinäjoen Teräsmies kuuluu bändin hienoimpiin hetkiin.
Vaikka laulujen sanat paketista puuttuvat, on näin antaumuksella koottua boksia vaikea siitä pahemmin ruoskiakaan. Kolmoslevyn bonuksista löytyy vielä albumille päätyneistä levytyksistä poikkeavia singleversioita sekä erillisillä sinkuilla julkaistua materiaalia kuten hieno, Peltoniemen säveltämä debyyttisingle Toinen luokka, raukean hauras Kanan lento ja Peräseinäjoen kirkon uruilla kylän läpi kulkevien traktoreiden melua vältellen äänitetty Taikaturbaani. Ainakin kaksi ensin mainittua olisivat ansainneet paikkansa albumeilta. Samoin kuin Kolinaa-jäähyväisten jälkeen äänitetyt uskomaton Rastasfaari ja koskettava Haetko mut vielä. Kuriositeettina boksilta löytyy vielä kuuden biisin Provinssi-live, joten kyllä kelpaa.
Noitalinnan treenikämppänä toiminut Haapaluoman nuorisoseurantalo paloi maan tasalle, mutta yhtyeen paikka suomalaisen pop-musiikin historiikissa ei pala tulessakaan.
Kirjoittajan kastetilaisuus ja mummola 1980-luvulla on ollut pellon toisella puolella Noitalinna huraa! -treenikämpästä.
Heikki Väliniemi
