Soundgarden: Louder Than Love, 1989
19.05.2017
Grungen pärskeet löivät yli 90-luvun alussa, mutta genren juuret lepäsivät niin 70- kuin 80-lukujenkin perinnössä. Soundgarden muistetaan yleensä 90-luvun miljoonia myyneistä albumeista, mutta tämänkin yhtyeen tarina alkoi jo 80-luvun puolella. Tuolla halveksitulla vuosikymmenellä, jolloin yhtye teki kenties myös ne kaikista mielenkiintoisimmat teoksensa.
A & M Records
Chris Cornellin poistuttua keskuudestamme on aika pohtia, mistä mies tullaan musiikin saralla muistamaan. Grungen suuri ääni liitetään tietysti Soundgardenin tekemisiin, sekä erityisesti Superunknown albumiin. Seuraavalle sukupolvelle Cornell esittäytyi Audioslaven äänenä ja You Know My Name -soolokappaleellaan, joka puhalsi ummehtuneeseen 007-brändiin eloa. Itse huomaan kuitenkin tähyäväni kauemmas historiaan, aina 80-luvun loppumetreille saakka, aikaan jolloin Soundgarden oli vasta löytämässä ne palikat, joista myöhemmin rakennettiin grungen imperiumia.
Ensi kertaa törmäsin Louder Than Love -albumiin, kun vuoden 1991 Badmotorfinger oli jo kuultu, nautittu ja otettu omaksi. Muistan vielä hyvin ensireaktioni kun sain levyn käsiini, kannen kuva vaikutti kiusaannuttavissa määrin whitesnakemaiselta/thwhomaiselta pullistelulta, mutta sisus olikin sitten jotain tyystin muuta. Siinä missä Badmotorfinger kurotti suoremman rockin, jopa punkin suuntaan, oli juustokkaasti nimetty Louder Than Love uskollisempi Black Sabbathin perinnölle.
Parhaimmillaan biisit tippuivat kuin alasimet nuppiin, ja tämä tapahtui siis aikana jolloin en ollut vielä tutustunut Sabbathin tekemisten koko kirjoon, vaan tunsin lähinnä ne paranoidit ja ironmanit. Ironisesti oppipojat saivatkin toimia portinvartijoina, kun lähdin uppoamaan sludgen virtaan – ja nautin joka sekunnista.
Louder Than Love on toinen ja viimeinen albumi, jolla bändin alkuperäinen basisti Hiro Yamamoto soitti, ja minkä perinnön hän jättikään Power Trip ja I Awake -kappaleiden muodossa? Tätä lähemmäs harva bändi on päässyt pyhää Sabbathiaan, sortumatta siinä samalla näköalattomaan apinointiin. Sinkkuraidoista ikimuistettavin lienee vuoden 1990 puolella videonakin julkaistu Hands All Over, jolta löytyy melkoisia koukkuja ja palasia, ja joka edustaa parasta mitä kitaristi Kim Thayil sai kiekolle tuotua. Cornellin tähtihetki sävellyskynän ääressä on puolestaan raskas, miltei doomahtava, Gun, jonka kaliiberi on edelleen järisyttävä.
Kuten alussa jo totesin, Chris Cornell on poissa, ja ilman tuota valitettavaa tapahtumaa olisin tuskin palannut vielä tämän kiekon pariin. Cornellin kehityksen kannalta Louder Than Love on mielenkiintoinen ja kiehtova, sillä vaikka herran mylvintää ja huutoa tultiin arvostamaan tulevina vuosina, on tässä varhaisessa valioyksilössä jotain omanlaistaan taikaa. Ensinnäkin Cornell ei selvästikään vielä tiedä olevansa superstara, ja toisekseen herran tekniikka ja tyyli eivät ole tässä vaiheessa niin puhtaita, vaan hän antaa ennemminkin vain palaa täydellä teholla.
Vanha toteamus kuuluu, että taito syö tunteen, ja ainakin itse huomaan uskovani huomattavasti paremmin sen, mitä mies tämän kiekon sanoituksissa sanoo. Eivätkä ne lyriikat todellakaan ole aina mitään hienointa runoutta, tai rakkauden ihmeen kauneinta ylistystä. Jos ette muuten usko niin kuunnelkaapa ensimmäiseksi sinkuksi valittu Loud Love, tai loppukiekolle sijoitettu Big Dumb Sex, ja yrittäkää olla irvistämättä.
Louder Than Love ei ole täydellinen albumi, mutta vaikka B-puolelle on livahtanut muutama täytteeltä löyhkäävä raita, seisoo se omanlaisenaan rajakivenä bändin historiassa. Liikuttuaan raskaamman laidan raskaammalle reunalle yhtye loi jotain, jota se ei pystynyt enää koskaan ylittämään. Toki rockimpi soundi ja nopeammat biisit toivat kuuluisuutta ja mammonaa tulevina vuosina, mutta se onkin jo tyystin toinen tarina.
Mika Roth
