29.04.2017
70-luvun puolivälissä progressiivisen rockin saralla lähes mikä tahansa tuntui olevan mahdollista. Ei niin järjetöntä urakkaa, etteikö siihen olisi ryhdytty progressiivisella vimmalla. Genren jätit, joita sittemmin myös dinosauruksiksi haukuttiin, loivat toinen toistaan loisteliaampia kokonaisuuksia, joista osa toimi – osa ei. Tämän aallon harjalla myös Jon Lord tarttui toimeen, yhdessä saksalaisen Eberhard Schoenerin kanssa.
Ear Music
Windows on kaikessa kunnianhimossaan lähes mielipuolinen teos, se todettakoon heti alkuun. Lord ja Schoener olivat näet päättäneet tehdä omalla tavallaan valmiiksi Johann Sebastian Bachilta kesken jääneen The Art of Fugue -teoksen. Syntynyt sävellys sai nimekseen Continuo On B.A.C.H. ja se täyttää tämän livelevyn A-puolen. En lähde tässä ruotimaan sitä, kuinka Bach olisi työnsä vienyt päätökseen, tai mitä mieltä hän olisi ollut reilu kaksisataa vuotta myöhemmin tehdystä työstä, mutta luulisin kaiken syntyneen aidosta rakkaudesta alkuperäiseen musiikkiin.
Levyn toinen teos, reilusti päälle puolituntinen Window, onkin sitten jo hankalampi tapaus. Kolmeen osaan, Renga, Gemini ja Alla Marcia: Allegro, jaettu mammutti yrittää urheasti yhdistää klassisen musiikin ja (tuolloin) modernin progerockin, mutta liitoskohdat näyttävät kautta linjan aika ilkeiltä. Ainakin tässä livetaltioinnissa on havaittavissa, etteivät ’eri puolet’ kommunikoi keskenään, eikä minkäänlaista kemiaa ole havaittavissa.
Klassiset muusikot hoitavat hommansa rutiinilla, mikä nostaa teoksen arvoa sentään jonkin verran, mutta rock-puolen soittajat ja laulajat tuntuvat vetävän osansa innotta. Jopa lähes aina luotettava David Coverdale tuntuu laulavan osuutensa kädet taskuissa, eikä kitaristi Ray Fenwick edes yritä löytää soittimestaan mitään sen kummempaa kuin juurikin vaaditut nuotit. Eikä pelkkä peruspuurtaminen riitä näin kunnianhimoisessa teoksessa. Ongelmia tuottaa myös rytmiryhmän yhteistyö muun paletin kanssa, sillä rock-boogie ei vain istu mielestäni tällaiseen teokseen – ei ainakaan näin suorana istutuksena.
Aika on saattanut olla julma kesällä 1974 äänitetylle teokselle, mutta jos sitä vertaa vaikka Ayreonin, tai vaikkapa kotoisen Tuomas Holopaisen tekemisiin, jää Lord kauaksi taakse. Ehkä maestro ei vain saanut välitettyä visiotaan tekijöille, tai sitten oikein kukaan ei tiennyt mitä oli tekemässä. Viihdyttävää, kyllä, tiettyyn pisteeseen nyt ainakin, mutta samalla kovin kertakäyttöistä.
Mika Roth
