Lol Tolhurst: Cured

The Cure oli alussa kolmen nuoren miehen, Robert Smithin, Michael "Mick" Dempseyn ja Laurence "Lol" Tolhurstin, yhtye. Tai näin ainakin Tolhurst muistelee kirjassaan, jossa mies käy läpi – itseään säästämättä – omat vuotensa The Curen vahvuuksissa.

Like

Monet muusikot haluavat olla kirjailijoita, mutta kovin harva pystyy lopulta luomaan muuta kuin keskinkertaista, klisheistä ja innotonta tekstiä. Horleyssä, Englannissa 50-luvun viimeisenä vuotena syntynyt Laurence "Lol" Tolhurst haluaa selvästi olla kirjailija, mikä heijastuu Curedin sivuilla väkevänä kunnianhimona. Yhtyeen alkuhämäristä aina 80-luvun lopuille saakka bändissä pysynyt muusikko osaa luoda todella mukaansatempaavia osuuksia, jotka tuntuvat paikoitellen miltei fiktiolta. Niin uskomattomia tapauksia, sattumia ja kommelluksia bändin jäsenille kun on vuosien saatossa tapahtunut. Eli toisin sanoen Tolhurst osaa viihdyttää lukijoitaan, hukkaamatta silti suuren taustatarinan juonta.

Ja tarina, niin – alkuun tämä on tarina The Curen taipaleesta historian hämäristä aina musiikkimaailman huipulle saakka. Tolhurst vie lukijan mukanaan aluksi Horleyn pienen kaupungin lannistuttavaan harmauteen. Kaiken tasoittavaan mitättömyyteen, josta oli pakko päästä pakoon jollain tavoin, mikäli halusi elää eikä vain olla olemassa. Onnekseen Tolhurst sattui jo 5-vuotiaana yhteen saman ikäisen Smithin kanssa, ja puskiessaan hitaasti läpi Englannin koulutusjärjestelmän nämä kaksi poikaa löysivät yhteisen kielen, tantereen ja lopulta maailman rock-musiikin tummemmalta laidalta.

Tolhurstin kirjassa The Cure on kiistatta Smithin yhtye, mutta bändin oikein ja oleellisin muoto löytyi hänen mukaansa vasta kun alkuperäinen basisti Michael Dempsey korvaantui Simon Gallupilla. Kuinka ollakaan, tämän kolmikon ollessa yhtyeessä se myös loi ne kaikkein ikimuistettavimmat albuminsa (Seventeen Seconds, Faith, Pornography jne.). Cured ei kuitenkaan keskity niinkään studiosessioiden tarkkaan kertaukseen, vaan enemmänkin aina niihin jännitteisiin ja ongelmiin, jotka yhtyettä kulloinkin vaivasivat. Sekä tietysti Tolhurstin alati pahenevaan alkoholiongelmaan, joka järjesti herralle lopulta potkut bändistä Disintegrationin (1989) äänitysten aikaan. Disintegrationin jälkeen The Cure palaa kirjan sivuilla kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun Tolhurst ja Smith palasivat musiikillisesti vielä kerran yhteen vuonna 2011 juhlakiertueen merkeissä.

The Curen tarinana alkava opus muuntuukin viimeisellä viidenneksellään Tolhurstin oman henkilökohtaisen helvetin kuvaukseksi ja musiikkikuvioiden jäätyä taakse kirja on paikoin erittäin raskasta luettavaa. Tai ainakaan itse en nauti siitä, kun joku toinen kyntää pohjamutia antaumuksella ja törmäilee paikasta toiseen lähinnä myötähäpeää aiheuttaen. Lähes yhtä rasittavaa on seurata sivusta toiseen miehen nousua em. mudista, vähempikin alleviivaus ja korostus olisi takuulla riittänyt, sillä näitä katkaisuhoitoja ja vieroituksia on tapahtunut muillekin rock-tähdille.



Cured on parhaimmillaan kuvaus brittiläisen arjen realismista 70-luvun jälkimmäisen puoliskon epätoivossa, jossa kaikki erilainen oli tuomittavaa ja turpaan tuli jo ihan sen takia, että näytti erilaiselta kuin muut. Tai että edes näytti siltä, että aikoo näyttää erilaiselta. Kirja kertaa The Curen tarinan alkupuolen, tarjoten muutamia todella mielenkiintoisia kulmia muiden jo aiemmin kertomiin versioihin. Se ei heitä kuitenkaan lokaa oikeastaan kenenkään muun kuin itse kirjoittajan päälle, mikä on helpottavaa. Kirja antaa myös joukon hyviä neuvoja niille, jotka pohtivat rock-tähteyttä noin ihan ammattina. Ja niin, lopussa Tolhurst on todellakin ”cured”.

Mika Roth