Asko Mäkelä, Outi Popp: Vanha palaa!
31.03.2017
Helsingin Vanha Ylioppilastalo on jo yli sadan vuoden ajan tunnettu simppelisti Vanhana. Se on paikka, jonka suojissa niin musiikki kuin muutkin kulttuurin alat ovat saaneet kehittyä, kasvaa ja kukoistaa. Outi Popp ja Asko Mäkelä ovat koonneet kirjansa eräänlaiseksi jättimäiseksi keskusteluksi, johon osallistuu pitkälti yli 100 henkilöä. Joukko on siis iso, mutta niin on Vanhakin, kyllä sinne vielä mukaan mahtuu.
Like
Vuonna 1870 valmistunut Vanha ylioppilastalo on kokenut historiansa aikana useampia mullistuksia. Yksi kulttuurisesti merkittävimmistä kohtalon käännöksistä on eittämättä Vanhan valtaus, joka tapahtui marraskuun 25. päivä, vuonna 1968. Tuolloin Suomi siirtyi kertaiskusta nuorisokulttuuriaikaan ja myös valtiovallan kirskuvat rattaat joutuivat ottamaan huomioon uuden käänteen. Ja kun vielä itse Kekkonenkin ilmaisi tukensa nuorille, oli uusi aikakausi väistämättä käynnistynyt.
Mäkelä ja Popp ovat tehneet runsaan määrän haastatteluita, kaivaneet esiin faktoja ja koonneet tuosta kaikesta, sekä verkossa ilmestyneistä keskusteluista, jouhevasti etenevän tarinan. Tosi, puolitosi ja kalajutut saattavat sotkeutua toisiinsa, mutta tarkoitus on selvästi ollut löytää se Vanhan henki tuon kaiken alta. Tässä kalevalamaisesti suusta suuhun välittyvässä kertomuksessa lukuisten eri äänten onnistuukin muodostaa yksi suuri eepos. Lukija temmataan Vanhan käytäville ja saleihin, tarinoiden kehittyessä yllättäviin, jopa absurdeihin suuntiin. Joskus saatetaan jopa hairahtua hetkeksi sivupolulle, vai ovatko ne kaikki sittenkin vain yhden mittavamman kokonaisuuden palasia?
Valtausta edeltäneet vuodet ohitetaan nopeasti, mitä nyt Aulikki Oksanen, Kaj Chydenius ja M.A. Numminen pääsevät muutaman muun kanssa pohjustamaan aikaa ennen kumousta. Aikaa jolloin nainen ei voinut mennä yksin ravintolaan ja pukeutumissäännöt olivat lähempänä Pohjois-Koreaa kuin demokraattista tasavaltaa. Uusien ajatusten kaikuja oli kyllä jo saapunut ripotellen (oikeasti) vapaasta Euroopasta, sekä rautaesiripun toiselta puolelta, mutta otti vielä aikansa ennen kuin sodanvastaiset mielenilmaisut ja kaipuu johonkin uuteen sai kattilan kuplimaan yli äyräiden.
Valtauksen tapahduttua Vanha politisoitui nopeasti, kuten aikakauteen kuului, mutta rock sai soida vapaasti ja mm. Hurriganesin ensimmäinen keikka suuren yleisön edessä tapahtui solidaarisuusbileissä vuonna 1971. Musiikki yhdistikin yli puoluerajojen ja kirjan sivuilla aaltoilevista keskusteluista saa sellaisen käsityksen, että poliittiset rähinät olivat yksi asia ja Vanha toinen – se kun oli olohuone kaikille. Siellä muusikot ja muu kulttuuriväki saattoivat todellisessa solidaarisuudessa keskittyä olennaiseen, eli tuoppien tyhjentämiseen ja loputtomaan keskusteluun, parisuhteita unohtamatta.
Seuraava suuri mullistus oli Vanhan tulipalo, joka tuhosi juhlasalin lähes täysin huhtikuun 8. päivän aamuyönä, vuonna 1978. Korvaamattomat taide-esineet saatiin kuin ihmeen kautta pelastettua, mutta katon romahdettua talo oli poissa käytöstä puolitoista vuotta. Ja kun ovet uudelleen avattiin, oli politisoitumisen aika jo haipumassa taakse. Se palo joka oli syttynyt 60-luvun lopulla, sai aikaiseksi enää lähinnä tympäännyttävää käryä, 80-luvun odottaessa jo kulman takana.
Uusi vuosikymmen toi mukanaan myös laajentuneen kulttuuritoiminnan, kun mukaan talon toimintaan tulivat tanssijat, performanssitaitelijat ja muut ryhmät, joiden teoksia ei osattu pistää oikein minkään muun sateenvarjon alle. Käynnistyi vapaan kulttuurin ja rajoja koettelevan taiteen aika, musiikin soidessa silti koko ajan ja keikkojen muuttuessa entistä kunnianhimoisemmiksi.
Popp ja Mäkelä korostavat juuri 80-luvun lapsekkaiden vuosien vapautta ja mahtavuutta, Suomen fiilistellessä nousukaudessaan ja kaiken ollessa mahdollista. Ei niin järjetöntä ideaa, etteikö sitä olisi voinut toteuttaa, ei niin puolittain suunniteltua spektaakkelia, etteikö sitä olisi kursittu vaikka kengännauhoilla kasaan. Kaikki tekivät, kaikki voittivat ja kaikki saivat jotain, vaikka rahaa näistä seikkailuista ei juuri siunaantunutkaan. Hymyt saattoivat olla ehkä kireät, mutta tapahtumista on hauska lukea tarinoiden rullatessa viihdyttävän arvaamattomasti eteenpäin.
Juhlat päättyivät lopulta lamaan ja sitä seuranneeseen tulosvastuullisuuteen, eikä paluuta menneeseen enää ollut. 90-luvulla rahahanat kiristyivät kaiken aikaa, kunnes kvartaalitalouden hengessä Vanha sulki ovensa entisiltä asukeiltaan ja tarina päättyy.
Mutta matka noihin lopun aikoihinkin oli värikäs, eikä kirja petä edes viimeisillä sivuillaan. Tässä siis tuhti paketti suomalaista kulttuuria, joka kannattaa ottaa haltuun. On klisheistä kutsua teosta elämänmakuiseksi, mutta tässä kirjassa jos missä voi tuntea elämän voimakkaan virtauksen ja ainutlaatuisuuden. Kiitosta ansaitsee myös runsas valokuvakattaus, yksi kuvahan kertoo tunnetusti suhteellisen sanaa - ja mitä sanoja! Vanha on poissa pelistä, mutta opuksen luettuani olen varma että se palaa takaisin vähemmän voittoa tavoittelevan kulttuurin palvelukseen. Muodossa tai toisessa.
Mika Roth
