Ajankohtaista

Lopputalven 2017 kasettikooste

29.03.2017

Lopputalven kasettikoosteessa boogie rullaa, punk paukkuu, metalli kirskuu ja taiderock himmentää valoja. Musiikkisekoitus onkin poikkeuksellisen rikas kun mukana ovat Joni Ekman, Kynnet, Loose Veins, Napalm Ted, Necroslurg sekä Sumuru.

Joni Ekman: 2 - Ikuisesti rock’n’roll Joni Ekman: 2 – Ikuisesti, rock’n’roll
Fuck Rekords

Ahkerasti musiikkia eri otsakkeiden alla julkaissut Joni Ekman boogaa uudella soolollaan rockin luomukimalteisilla kukkaisniityillä. Yhtymäkohdat 70-luvut jytään ovat niin päällekäyviä, että mieleen nousee väistämättä kuva napapaidassa vääntelehtivästä Rauli Badding Somerjoesta. Eikä tästä nyt niin pitkä matka ole myöskään Marc Bolanin ja Ziggy Stardustin touhuihin, etenkin kun kitara saa soida rouheammin.

Nuori & kaunis on avauksensa juuri niin naiivi kuin mitä nimi antaa ymmärtää, ja Päiväuniesi kohde pehmentää menoa useamman asteen hattaraisilla teiniunelmilla. Onko Ekman nyt täysin tosissaan? Ja onko sillä oikeastaan mitään väliä? Julkaisu on häpeilemättömän matalatekninen, mutta tuokin pelaa lopulta Ekmanin pussiin, sillä boogie rockin soundi istuu upeasti retroon makutaskuun. B-puoliskon käyntiin potkaiseva Se jokin sinulla on nostattaa bileet vastustamattomasti seuraavalle tasolle, ja Jann Wilden kimalteisempaan menneeseen osuva Olin ehtinyt jo unohtaa kohottaa vain kierroksia. Pinnat on annettava myös nimettömäksi jääneestä tunnelmoinnista, sekä kasetin sulkevasta Mitä siitä? -täysosumasta. Näin se rock rullaa!

Ekman on melkoinen taikuri, sillä vaikka mies soittaa oikeastaan silkkoja pastisseja, on kasetin boogie rock mukaansa tempaavaa. Kaikki soittimet soittanut, biisit kirjoittanut ja ne äänittänyt mies uskoo asiaansa, ja pohjimmiltaan tuo vankkumaton usko saa allekirjoittaneenkin jalan naputtamaan tahtia lattiasta.

Mika Roth

Kynnet: ...menee poks!
Fuck Rekords

Kasetin saatteessa lukee, että Kynnet on Teemu Tannerin (Hopeajärvi) sooloprojekti. Tämä tiedonjyvänen johti tosin pariin uuteen kysymykseen: kuka on ensinnäkin Teemu Tanner, ja mikä ihmeen Hopeajärvi?

Myös tämä Fuck Rekordsin julkaisu on rullaavasti polkevaa boogie rockia, jonka kaikista äänistä on vastuussa yksi mies. Menettelee on vielä suhteellisen sopusuhtainen avaus, Kuningas Tollo iskee lyhyellä varrellaan lujaa, ja Laulu Lapinlahden linnuille on ihan hauska kiskaisu, mutta ei näistä aineksista nyt aivan kaikkea pysty kasaamaan. Etenkin Antaa heittää! on ponneton hutaisu, teinidepressioineen kaikkineen. Asiaa ei helpota Tannerin laulun painuminen likimain särkymispisteeseen saakka, sekä herran kankeutuminen hetkissä jolloin polvien pitäisi joustaa enemmän. Toisaalta silloin kun räime lähenee garagen lommoisia ovia ja rupista power-poppia, lähtee kone toisinaan komeaan lentoon.

Aika ristiriitaista ja pohdintoja synnyttävää – mikä ei ole välttämättä lainkaan paha juttu. Ymmärrän toisaalta matalan budjetin toiminnan, mutta on olemassa piste jossa lo-fi toteutus kääntyy itseään vastaan ja lopputulos on kaikkea muuta kuin stereototalisti hurmaavaa. Tämä taisi nyt mennä jo vähän poks ja takalaittomaksi.

Mika Roth

Loose Veins: Observations
Omakustanne

Loose Veins jatkaa tämän koosteen henkeä, eli kasetin neljä biisiä ovat yhden miehen säveltämiä, sanoittamia, soittamia ja ikuistamia. Ja myös Loose Veinsin autotalli on kasattu rämisevän rockin lohkareista – punkin, garagen, grungen ja stonerin murikoilla täydentäen, tietysti.

Masterplan rähisee kuin pistoksissa oleva action rock -orkka, mutta avauksessa palaset eivät loksahda kuitenkaan täysin kohdalleen. Vaikka kitara kaivertaakin muistettavia ornamentteja betoniin, osien keskinäiset suhteet tuntuvat sotivan toisiaan vastaan, eivätkä toistensa puolesta. Kyse ei ole niinkään itse biisistä kuin siitä muodosta/sovituksesta, joka sille on lopulta rakentunut. Sumuisemmin ja epätoivoisemmin soiva False Creation napsahtaa sen sijaan rikkaampaan suoneen (anteeksi, en voinut vastustaa kielikuvaa) ja niinikään tarttuva Global Exit flirttailee jopa post-punkin kanssa.

Tuossa useampien linjojen sotkeutumisessa Loose Veins tuntuu saavuttavan runsaimmin tuloksia, joten jään innolla odottamaan mihin suuntaan projekti tästä kehittyy. Ensimmäisen näytteen perusteella annettavaa ja tutkittavaa on riittämiin, kunhan itse muoto vain selventyy. Mutta muistetaan myös, että tämähän oli vasta debyytti. Ja mikäli tähdet ovat oikeassa asennossa, edessä on (toivottavasti) vielä hyvin pitkä taival. Kenties horisontissa siintää jopa ihka oikea bändi, itse ainakin toivon niin.

Mika Roth

Napalm Ted: Fleshbox
Apetit Rec

Oululainen grind-toivo Napalm Ted jatkaa hektistä julkaisupolitiikkaansa. Viime vuonna ryhmä täräytti pihalle asian ytimeen porautuneen Into a Black Ooze EP:n, sekä Mustasuon kanssa julkaistun splitin. Uusi kasetti on kuuden rallin mittainen ja jatkaa tutuilla urilla, eli splitillä käynnistynyt soundin laajentuminen ja aitojen kaato saa vain jatkua.

Selvimmin vapaat tuulet puhaltavat yli kolmen minuutin mittaisella Head Onilla, jonka death metal taitaa olla kuolointa kamaa mitä ryhmä on ulostanut. Muut viisi raitaa jäävät kaikki alle kahden minuutin mittaisiksi vetäisyiksi, eli proge-vaihde ei ole saanut tekijöistä yliotetta – ja tuskin moisesta on uhkaa tulevaisuudessakaan. Vokaali/huuto on pistetty kitaristin ja rumpalin välillä fifti-fifti, kielisoittajan möristessä matalammalta ja rummuttajan huutaessa korkeammalta. Kokonaisratkaisu ei ole se perinteisin, mutta kikalla bändi saa luotua vaihtelua turpasaunaansa ja biisitkin puraisevat paremmin, kun genreä monesti vaivaava puutuminen jää puuttumaan.

Napalm Tedin vakaa työ tuottaa toinen toistaan tasokkaampia julkaisuja, eikä edes kasetin luoma ääniteknillinen kehys purista ryhmää vaan luo ennemminkin sopivan ahdistavan kolon jossa nauttia ääniaaltojen piiskauksesta. Seuraavaksi voisi olla jo pitkäsoiton paikka, sillä pikkujulkaisujen saralla kaikki saavutettava on jo saavutettu.

Mika Roth

Necroslurg: Haudantaka
Rämekuukkeli

Kahden kotimaisen punk-konkarin muodostama Necroslurg on bändi, jossa ahdistus ja raivo kanavoituvat hc:n tuolle puolen. Selkeimpiä rajapyykkejä ovat metalli ja punk, tosin reunoilla voi havaita crustin, blackin ja stonerin kimpaleita, kun duo runttaa biisejään kuulijan kurkusta alas. Suuren painoarvon kokonaisuudessa ottavat tekstit, jotka lähettävät terveisiä kaiken maailman pyttipannupopulisteille ja muille, jotka kokevat erilaisuuden ahdistavan omaa tonttiaan. Eikä sanottava suinkaan rajaudu maamme rajoihin, sillä yleisesti ottaen koko maailmalla menee aika heikosti näinä päivinä.

Tasaisen vahvasta biisinipusta on vaikea nostaa muita ylitse muiden, mutta omaan korvaan Päästäkää paskamaha pahasta napsahtaa erityisen mukavasti. Yllätyksen tarjoavat myös nimibiisi Necroslurg sekä Kallomaa, joiden raskaassa, tarttuvassa ja (muuhun materiaaliin nähden) hitaassa jyrnytyksessä soi selvästi Black Sabbathin perintö. Annetaan pinnat vielä kasetin sulkevasta Haudantaka -rallista, joka vie bändiä lähemmäs death-thrashin ketoja – ja siellähän sitä tilaa riittää.

Haudantaka on vakaa ja luottamusta herättävä päänavaus, jossa kuuluu tekijöiden kokemus, näkemys ja vahva oma tahto. Bändi kertoo asioista niiden oikeilla nimillä, väistäen silti saarnatuoliin nousemisen. Moni ottaa varmasti nokkiinsa jostain sanotusta sanasta tai asiasta, mutta eihän tässä nyt mitään ruotsalaisia diskuteeraajia olla – joskus pitää vain ravistella rakenteita ja antaa rautojen kolista.

Mika Roth

Sumuru: 1000 silmää
Omakustanne

Ja lopuksi vielä jotain hieman erilaista…
Esikoisensa julkaissut Sumuru kulkee hämärillä nummilla, jossain jota tavataan kutsua joko ”kokeelliseksi” tai ”taiteelliseksi”. Mutta jos kaikki musiikki on pohjimmiltaan taidetta, niin mitä taide rock sitten on? Taide taidetta?

Tamperelainen nelikko on selvästi nauttinut Velvet Undergroundinsa, Devonsa ja myös saatteessa mainittu Mission of Burma on tainnut vaikuttaa melkoisesti herrain ajatuksiin. Bändi ilmoittaa vaatimattomasti tavoitteekseen tunkeutumisen sähkökitaramusiikin ytimeen, ja vaaran palauttamisen sinne. Kitaraa tässä maassa osataan kyllä soittaa, mutta kappaleiden rakenteilla ja tekstiensä loureedmaisuudella Sumuru kieltämättä tuuppii totuttuja rajoja kauemmas. Aaltomaisesti etenevä Ajoneuvos huljuu post-punkin lämpöisen hedelmällisissä vesissä ja Saavutetut edut kuulostaa onnistuneelta hybridiltä, jossa Radiopuhelimet ja Röyhkä on yhdistetty riittävään määrään omia tarpeita.

Näin erilaisessa rockissa nyanssit ja yksityiskohdat nousevat musertavaan merkittävään asemaan, mutta Sumuru osoittaa omaavansa melkoiset hartiat, sovittaessaan kuudesta kappaleesta toimivan kokonaisuuden. Vokalisti Vesa Tammiston pidättyvä ilmaisu istuu muun ryhmän soittoon kuin dekkari öiseen katukuvaan ja 1000 silmää näkevät huomattavasti laajemman alueen, kuin miltä aluksi vaikuttaa. Kuusi biisiä eikä ainuttakaan suoraa oharia, joten helppo tästä on jatkaa.

Mika Roth

Lukukertoja: 5102