12.03.2003
Yo-talo/Tamperkele
Ehkäpä maailma on tarvinnut sen reilun kuuden vuoden hengähdystauon, jonka Deep Turtlen trio on sille suonut. Sen verran sanattomaksi yhtyeen jazzcore-riekkuminen Tampereen Yo-talolla veti salillisen yleisöä, että voi todeta tauon tehneen soittamiselle vain hyvää. Tai ainakin nyt tuo soittamisen ilo ja intensiivisyys oli käsin kosketeltavissa. Ja ilokseni voi todeta Turtlen vetovoiman riittäneen ainakin Yo-talon täyttämiseen, mikä ei keskiviikkoisin kuitenkaan ole hirveän yleistä. Hyvähyvä!
Turtlen niin sanottu comeback oli saanut tuekseen kaksi vallan mainiota orkesteria. Ensimmäisenä yleisöä hurmasi Desibelinkin jututtama viiden miehen kitaravalliyhtye Sergio. Kolme kitaraa antavat yhtyeelle mahdollisuuden maustaa aaltojen tavoin peräkkäin kaartuvia vallejaan sopivasti tilutteluilla ja huminoilla, joiden takana Lauri Kujasalon vakuuttava rumputaiteilu pitää yhtyeen tahdissa kuin Kiinan kansanarmeijan paraatijoukot konsanaan. Etummaisessa roolissa on kuitenkin laulaja-basisti Jari Kielosto, jonka toteavan laulun lisäksi myös basso toimii välillä miltei päällimmäisenä kielisoittimena. Etenkin loppua yhtye saavutti sellaisen intensiteetin soitossaan, että harvinaiseksi herkuksi voi väittää. Yhtyeellä on taito tarvittaessa jättää myös tilaa soundiinsa, eikä pakata sitä aivan tukkoon. Sergioltakin on jälleen piakkoin tulossa levytettyä materiaalia, joten levyostoksille mars. Keikka loppui sympaattiseen ilmoitukseen, että ei tulla enää, kun biisitkin loppuivat.
Seuraavana vuoro annettiin Tampereelle kotiutuneelle Cosmobilen triolle. Sana, joka yhtyeeseen usein liitetään, on emo. Ja se oli tälläkin kertaa sinänsä kuvaava. Tuomas laulaa ja kiusaa kitaraa, jossa tuntui tällä kertaa olevan kohtuuttoman lyhyt piuha. Ainakin kahdesti mies joutui toteamaan soittopelin kokeneen äkkikuoleman. Jonni ja Kimmo keskittyivät tahdinpitoon ja antoivat Tuomaksen hoitaa shown. Jotenkin koko keikasta tuli väsähtänyt vaikutelma, oli se sitten tavoiteltua tai ei. Tuomasta ei ainakaan tuntunut hirveästi nappaavan koko soittaminen. Loppushown herätys koettiin kitaran jysähtäessä säristen lattiaan. Vikan biisin Tuomas esittikin basson ja rumpujen tahtiin. Onnistuipa miekkonen päätä heittäessään lennättämään silmälasinsakin pimeälle (ja tyhjälle) lattialle, mistä niitä sitten hetki kalasteltiin. Ihan mukavaa tuo Cosmobilen soitto on, mutta aika kovilla odotuksilla taidettiin olla jo seuraavaa aktia odottelemassa. Ei saanut eräskään Yo-talon istuskelumeininkiin kyllästynyt kovaääninen miekkonen jengiä innostumaan lattialle asti, onneksi se ei pääesiintyjän astuessa lavalle ollut tarpeenkaan.
And this is what we’ve all been waiting for! Omalla riehakkaalla alallaan aivan legendaarinen trio Deep Turtle asteli lavalle. Mikko Erjossaari,
Tapio Laxström ja Pentti Dassum menivät eri teille 1996, nyt on toisen erän aika. Mielenkiintoisilla lisillä koristeltu rumpupatteristo, kitara, basso ja laulumikki. Kolme miestä, hardcore kohtaa jazzimprovisaation. Ja sellaisella intensiteetillä ja soittamisen ilolla, että huhhuh! Keikka koostui vanhoista ja uusista kappaleista sopuisasti käsi kädessä ja jengi oli aiheellisesti pähkinöinä. Hardpopcorea, jazznoisea, whatever. Ihan sama mitä nimeä siitä käytetään, helvetin hyvältä se kuulostaa ja mielettömällä tavalla se esitettiin. Vaikka Sergionkin keikka alkuillasta oli vallan erinomainen, ei ollut epäilystäkään illan kuninkaista. Suomen paras livebändi –toteamuksia tuli useammaltakin suunnalta. Eikä suotta.
Ilkka Valpasvuo
