Delay Trees julkaisi vuosina 2010-2014 kolme kiitosta niittänyttä pitkäsoittoa. Alkuun melodista kitarapoppia soittanut ryhmä lipui hiljalleen yhä syvemmälle dream popin vesiin, mutta palaa taas lähemmäs lähtöruutuaan neljännellä pitkäsoitollaan. Desibeli vietti pienen juttutuokion bändin musiikillisen moottorin, Rami Vierulan, kanssa, puhuen mm. tuoreesta Let Go -pitkäsoitosta.
Niin, neljäs albuminne ottaa mielestäni askeleen ns. perinteisemmän popin suuntaan. Eli maalailette edelleen periaatteessa samoilla väreillä, mutta nyt on tultu ulkoavaruudesta takaisin kiertoradalle. Vai kuinka itse kiteyttäisitte albumeiden välisen kehityksen?
- No joo onhan tää albumi ihan selvästi enemmänkin kokoelma kitarapop-kappaleita kuin usein meidän yhteydessä käytettyä "dream poppia". Toki sellainen joku eteerisyys taitaa aina kuulua meidän soundiin, mutta ei tämä nyt niin unelias ja leijaileva ole kuin jotkut aiemmat tuotokset.
Siinä missä toisen ja kolmannen pitkäsoiton väli oli reilun vuoden mittainen, kului aikaa välissä nyt päälle kolme vuotta. Miksi näin, ja kuinka paljon tässä nyt suljetaan vanhoja ovia ja avataan uusia?
- Kolmen pitkäsoiton ja kahden EP:n jälkeen oli vähän sellainen "mitäs sitten tehtäis" olo. Koska olin myös melko aktiivinen 23:23 -projektini kanssa, kaipasin jonkinlaista taukoa ja muutkin bändin jäsenet yhtyivät ajatukseen. Me päätettiin ottaa iisisti niin kauan, että kappaleita tulisi tarpeeksi ja sitten keskityttäisiin mahdollisimman hyvän albumin tekemiseen.
Let Go tuntuu olevan enemmän sukua esikoiselle, kuin sitä seuranneille kiekoille, mutta Vierulan mukaan mitään sen suurempia suuntaviivoja ei asetettu, kun uutta materiaalia ryhdyttiin ikuistamaan. Asiat saivat tapahtua omalla tahdillaan, uusien suuntien syntyessä yhteisistä toiveista ja tavoitteista.
- Musta tuntui muutama vuosi sitten, että olin jo vellonut niin pitkään sellaisessa kaikuisessa ja rosoisessa musiikin piirissä, että väistämättäkin alkoi kiinnostaa vähän haastaa itseään jollakin tapaa. Kuuntelin paljon nykypoppia ja lemppariklassikoita, joista jotain tuotannollisia ideoita ja jäsentyneisyyttä varmasti jäi alitajuntaan.
Toiset bändit hyppäävät progejunaan, tai ostavat treenikämpällisen uutta elektroniikkaa, mutta Vierulan mukaan Delay Trees halusi vain unohtaa trendit ja tehdä koskettavan kitarapop-levyn. On täysin kuulijasta kiinni, näkeekö tämän nostalgisena taaksepäin vilkuiluna vai erilaisena uudistumisena. Tällä kertaa ”kehitys” tarkoittikin täyttä rehellisyyttä, kuten Vierula asian kiteyttää.
Albumin nimi, Let Go, on monitulkintainen. Annetaanko mennä, vai päästetäänkö jotain menemään. Samoin esimerkiksi hieno Sound of Darkness jättää paljon tulkinnanvaraa, mikä on tuo ääni josta lauletaan - onko se ääni ensinnäkään, vai mitä se symbolisoi...
- En halua avata näitä kappaleita kovin yksityiskohtaisesti mutta voin sanoa, että koskaan aiemmin en ole ollut näin "läsnä" lyriikoissani Delay Treesillä. Monet kappaleet käsittelevät masennusta, mielenterveyttä, romuttuvia ihmissuhteita jotka pohjustavat itsensä ja uusien elämän vaiheiden löytymistä. Ne käsittelee nostalgiasta, toisista ihmisistä, tietystä ajasta tai paikasta luopumista. Me kaikki jouduttiin irrottautumaan erilaisista asioista elämässämme suht samoihin aikoihin ja sen aikakauden raskaus on läsnä albumilla. Let Go on siis kokoelma kappaleita luopumisesta.
Toivo ja epätoivo tuntuvatkin olevan albumin keskeisiä teemoja surun ja menetyksen lisäksi. Albumin draaman kaaressa voikin nähdä alun vaarat, kamppailun, sekä lopussa pilkistävän toivon valon. Materiaalin kirjoittaminen oli Vierulan mukaan rankkaa, vaikkakin samalla puhdistavaa, ja kun päästiin ikuistamaan biisejä, oli työ innostavaa ja hauskaakin.
Kun lähdette maaliskuun lopulla taas keikkailemaan, niin millä prosentilla uuden albumin biisit päätyvät livesettiin, ja tuletteko kenties muokkaamaan vanhoja biisejä paremmin uuteen kattaukseen sopiviksi?
- Keikoilla tullaan takuulla soittamaan laajasti kaikilta äänitteiltä kappaleita. Ehkä jotkut pidemmät ja unisimmat biisit eivät kokonaisuuteen istu, mutta ei mitään sen suurempia sovitus-uudistuksiakaan tarvitse tehdä. Hienohan olisi esittää koko albumi jossain upeissa puitteissa lisäkitaroiden ja pianon avustuksella, mutta se jää nähtäväksi toteutuuko tuo ajatus. Livenä luvassa siis kaunista, traditionaalista kitarapop-musaa.
Mahdollisen EP:n julkaisu saattaa myös mahtua vielä tämän vuoden puolelle, kun akustispohjaisia ja lempeitä kappaleitakin olisi valmiina jo jonkin verran. Mikään ei kuitenkaan ole tuolla saralla vielä varmaa. Samoin mahdollinen kiertue Euroopan suuntaan on ilmassa, mutta tätä kirjoitettaessa mitään ei ole vielä lyöty lukkoon.
Näin juttutuokio kääntyy hiljalleen kohti loppua. Allekirjoittaneen pohtiessa syvällisesti (eli ylitulkitessa) albumin kantta, selviää sen symbolismista jotain Vierulan naurahtaessa asialle.
- Olisikohan se ollut Nick (Triani) vai Sami (Korhonen, kansien suunnittelija), joka huomautti meitä olevan bändissä neljä ja tämän olevan myös neljäs albumimme. Kenties viite omaan tuotantoon ja itseemme on väsynyt, mutta samalla voi tuntea ylpeyttä ja iloa jokaisesta neljästä levystä ja näistä kymmenestä vuodesta bändissä saman nelikon kanssa. On ollut aivan uskomattoman hienoa aikaa ja värisevin yhteisäänin voidaan vain todeta, että "en päivääkään vaihtaisi pois".
Niin, neljäs albuminne ottaa mielestäni askeleen ns. perinteisemmän popin suuntaan. Eli maalailette edelleen periaatteessa samoilla väreillä, mutta nyt on tultu ulkoavaruudesta takaisin kiertoradalle. Vai kuinka itse kiteyttäisitte albumeiden välisen kehityksen?
