18.03.2017
Ville Leinonen on vuosien saatossa osoittautunut suomalaisen popin ja rockin todelliseksi kameleontiksi. Tarkasteltaessa Leinosen viiden viime vuoden tuotantoa, on kirjo uskomaton. Camp Crystal Lake
tutki kauhuelokuvien raastavia ääniä, Death Black Dream takoi horror punkkia Samhainin lainoilla. Raskaamman vaiheen jälkeen ISI kertoi perhe-elämästä folk-popin voimin, ja Mopon kanssa tehty Laivalla oli jazzahtavampaa materiaalia. Niinpä on suorastaan luonnollista, että seuraavaksi on vuorossa 80-luvun kotimainen discoiskelmä. Paluu menneeseen on koittanut.
Hei taas, Ville!
- Hei vaan! Hej men!
Siitä on vierähtänyt jo kymmenen vuotta, kun julkaisit 70-luvun Suomi-iskelmistä kootun Hei!" -albumin. Muistaakseni suunnittelit jo tuolloin jatkon tekemistä, mutta miksi tämän hienon kiekon luominen otti lopulta niin paljon aikaa?
- Aika pian Hei ykkösen lähdettyä painoon aloin asettua aloilleni ja perustamaan perhettä. Kymmenen vuotta myöhemmin, nyt kun kaikki tarpeelliset vaiheet tuli käytyä läpi, tuntui että hetkinen… Löysin edestäni sen minkä olin jättänyt taakse. Ja niin oli aika tehdä niinsanotut back to the futuret.
Kuinka pitkään olet kypsytellyt näitä uusia käännöksiä ja kuinka suuresta biisikatraasta teit lopulta karsinnan? Mitkä kappaleista olivat aivan ehdottomia?
- Noudattelin pitkälti kymmenen vuotta sitten laatimaani listaa. Täydellisiä biisejä tälle levylle oli varmaan 15 joista 5 uuvahti jossain kohtaa prosessia, tai paremminkin sanoisin tulkintamme uuvahti. Jäljelle jäi tietysti kymmenen timanttia.
Ja niille jotka etsivät syvempiä yhteyksiä materiaalista, Leinonen tarjoaa kaksi neljän siivun kokonaisuutta. Kappaleet eivät suinkaan soi albumilla tässä järjestyksessä, mutta sitä vartenhan soittimissa on ohjelmointimahdollisuus. Tässä siis ensimmäinen ryhmä Villen huomioilla: Ota kii (”sisältää koon, muodon ja ratkaisun avaimet”), Vastaa jo, please (”koska se on totta”), Tahdon sinut (”koska siinä on laguuni ja hiekkaranta”), Sinä olet hän (”jonka kanssa voisi elää elämän”).
Jos viestittely ei kiinnosta, ja haluaa keskittyä pelkkään jyystöön, suositeltu soittolista on puolestaan: Kultani mun, Ota kii, Anna rakas raju hetki, Tyydytys.
Kummassakin listauksessa mainitaan Modern Talkingin You’re My Heart, You’re My Soul -ikihitti, joka on siis käännettynä Ota kii. Miten juuri tämä biisi on noussut niin kovaan asemaan? Oliko syynä käännös, vai liittyykö kappaleeseen jotain omakohtaista nostalgiaa?
- Chrisse Johanssonin teksti ajoi minut levyttämään kappaleen. En voinut vastustaa sitä. Sen eroottinen lataus sopii hyvin tämänhetkiseen kiihkeään elämäntilanteeseeni.
Eroottista hyvinkin. Huomaamme kumpikin pitävämme discoiskelmää mielenkiintoisensa ilmiönä, eikä suotta. Onhan esimerkiksi nastasti naksuttava Nasta pimu kuin düsseldorf-soundin omaksunut kummajainen, Vastaa jo, please hehkuu miamivicemaisen kuumottavana pikasiivuna ja Me emme laske viiteen (Fame) kääntää läpiamerikkalaisen siivun suomalaiseksi tunnustukseksi. Onkin pakko todeta, että onnistumisprosentti on hurjan kova.
- Jokainen biisi käsiteltiin laululle tilaa antaen ja alkuperäisesityksiä kunnioittaen. Tällä levyllä erityisesti oli miellyttävää päästä etsimään juuri sopivin tempo yhdistettynä sopivimpaan sävellajiin. Tämä ehkä keskeisin asia unohtui esimerkiksi ekalla Hei!:llä.
Levyn soundi on kiistatta muheva, kaikkien soitinten ollessa kuuleman mukaan vintageosastoa, tietysti. Kiitosta saa tässä yhteydessä myös taustakuoro Rakkauden Äänet, joka vetää osuutensa tyylillä. Mutta oliko vaikeaa löytää ne oikeat kulmat ja lähestymistavat näihin kovin erilaisiinkin tulkintoihin?
- Hei taas:han tehtiin yhtä tehokkaasti kuin alkuperäisetkin silloin aikanaan. Meillähän oli kokoajan parhaat versiot (alkuperäiset) mittarina. Tarvitsi vain kuunnella jokaista biisiä ja tarvittavia referenssejä neljä kuukautta putkeen. Kyllä biisin ytimeen pääsee kun sitä kuuntelee ikäänkuin liikaa. Vasemman korvan kuulo on alentunut 13% basso-osastolla.
Levyn tekijäjoukossa on itsesi lisäksi myös muita aika kovia nimiä, kuten Jani Viitanen, Risto Ylihärsilä ja Janne Lastumäki.
- Lastumäen kanssa olen työskennellyt vuodesta 2009 saakka varsin tasaisesti. Hän on kai se ainoa niistä suunnilleen viidestä, jolla on joku Leinos-suodatin sisäisesti asennettuna, kun minua sietää vieläkin. Riston kanssa sietäminen kuuluu osana sopimusta soittaa toistemme jutuissa. Viitanenhan nyt sietää vaikka ketä, vaikka minulle se kyllä joutui sanomaan miksauksessa pari kertaa suoraan että Ville!
Tiimi saa kiitosta ja Leinonen korostaa vielä, kuinka mahtavaa oli vaihtaa ideoita ja sitä kautta kehittää levyä eteenpäin. Entäpäs tekstit? Niistähän vastaa lähes täysin jo edesmennyt Raul Reiman. Sanoittajalegenda, legendahan hän kiistatta on, taisi olla näiden biisien aikaan (eli 1982-1985) parhaassa terässään, vai kuinka?
- Reiman on Reiman. Me emme laske viiteen -lyriikka on hyvä esimerkki ajattomuudesta. Ei biisien tekstit ole mitään kertakäyttötavaraa. Nehän on elävää runoutta ja nämä vieläpä mukavasti kypsyneitä helmisimpukoita.
Pidin myös siitä, että siinä missä 70-luvulla teksteissä siipi pysyi usein maassa, niin nyt tilanne on toinen. Vaikka onni ei ole välttämättä juuri nyt ja tässä, se on ehdottomasti saavutettavissa – usein jopa kädenmitan päässä.
- Siis ONNI tai ILO on nimenomaan saavutettavissa juuri tämän kohdalla. Me ollaan kädenmitan päässä toisistamme. Ongelma vaan on kun siinä kädessä on se kännykkä. Heivataan ne tulivuoriin. Tämän jälkeen otetaan kiinni lähimmäisenä olevan ihmisen kädestä ja tehdään jotain kivaa yhdessä, siivotaan vaikka.
- Toivottavasti ehdin vielä ennen kuolemaani tehdä paljon musiikkia joka koskettaisi ihmisiä niinkin kaukaisen ajan päästä. Satuja tarvitaan aina.
