Pienet

Pienet - Maaliskuu 2017

10.03.2017

Detour 33: Tamed by Fear
Humu Records

Tässäpä mielenkiintoinen ja hieman erilainen kiekko, eli vajaan 24 minuutin mittainen annos instrumentaalimusiikkia, jossa tarina alkaa ”kolmen kitaristin risteyksestä”. On tunnustettava, että Detour 33 pääsi yllättämään, kun laitoin levyn ensi kertaa soimaan. Ja yllätys oli ehdottomasti positiivinen. Vaikka en löydä biiseistä saatteessa mainostettuja film noirin vivahteita, ovat kaiho ja tummat sävyt selvästi läsnä. Instrumentaalimusiikista puhuttaessa sanan ”elokuvallinen” käyttö on melko halpa temppu, mutta tämän EP:n tapauksessa se tuntuu silti oikealta.

Katsotaanpas. Katraan energisempää laitaa edustava Sleeping With .44 nostaa lavealla soundillaan ja viipyilevillä piirroilla mieleen jonkin roadmovien, jossa loputtomat pohjoiset metsät viuhuvat lasien takana ohi. Oltaisiinko jopa hitchcocklaisen neo-noirin parissa? Ja tästä vain pari askelta kaupunkiin päin löytyy Back Home, jonka alkuperä voisi hyvinkin löytyä uudemman Kaurismäki -elokuvan suunnalta. Tiedättehän, sellaisen jossa tehdään matkaa pääsemättä oikeastaan mihinkään – ja se on koko jutun juju. Ja entä se kotoinen koivuun nojailu yöttömässä yössä? Ei hätää, Royal Sorrow hoitaa kyllä tuon puolen hiljaisella tenhollaan.

Kitara on soittimena yksi herkimmistä, kun soittaja sille päälle sattuu, ja Tamed by Fear on pullollaan hiljaisia, ja pysäyttävän lumoavia hetkiä. Jäin kaipaamaan pientä näkökentän laajennusta, joten ehkä jo ensi julkaisulla soitinarsenaali voisi kasvaa, vaikkapa vain ihan pikkuisen?

Mika Roth

Gentle Savage: Introduction
Concorde Music Company

Gentle Savage esittelee itsensä osuvasti nimetyllä Introduction EP:llä, joka on tietysti ryhmän ensimmäinen julkaisu. Kolmen biisin mittainen iskujoukko tekee nopeasti selväksi, että retkueen juuret ulottuvat myyttisen Amerikan rikkaisiin bluesrockin multiin, vaikka ryhmä pyrkii sotkemaan kuvaa niin progehtavilla elementeillä kuin modernimmilla paloilla. Onneksi modernismi ei tarkoita tässä tapauksessa pakonomaisia päälle liimauksia, vaan biisit saavat olla rehellisesti oman itsensä kuuloisia.

Rytmiryhmä tekee vakaan varmaa työtä, vokalistin, kitaristin ja kosketinsoittajan käydessä omanlaistaan classic rock -keskustelua kakun päällä. Etenkin Far Side -biisistä on piristävän lyhyt matka Deep Purplen perintöön, kun taas Hey Hey Hey Hey on ilahduttavan suora kumarrus rockin perustajille. Eikä siinä mitään, sillä huolettomassa ränttätäntässä on sopiva määrä Status Quon auringonpaistetta kevään kainaloa kutittamaan. Nipun suorin, tarttuvin ja potentiaalisin siivu on silti sijoitettu ensimmäiseksi, eikä Bring Back Rock’n’Roll häpeile perimäänsä, vaan antaa hyvien aikojen rullata, kuten tavataan sanoa. Ei siis mitään uutta auringon alla, mutta kortit on sekoitettu sen verran hyvin, että pelissä viihtyy ainakin tallaisen 13 minuutin verran.

Mika Roth

Judas Avenger: Singles Collection

Reilu kaksi vuotta sitten perustettu Judas Avenger syntyi, kuten nimikin vihjaa, Manowarin ja Judas Priestin musiikista sävärit saaneen ryhmän toimesta. Vuoden 2015 loppupuolella bändin itsensä mukaan nimetty EP-levy päätyi käsiini, ja tuolloin tuleva vaikutti soundillisesti hieman tummasävyiseltä.

Polleasti nimetty Singles Collection niputtaa alleen syksyllä 2015 julkaistun Empire of Dust -siivun, sekä vuoden 2016 aikana ilmestyneet Make Me Fly ja If I Had a Chance -rallit. Manowarit on nyt selvästi heivattu yli laidan, kun taas esimerkiksi viimeksi mainittu siivu on melkoisesti velkaa Queensrÿchen tekemisille. Nipun tuorein numero, Make My Fly, runttaa metalliaan puolestaan sinne Freedom Callin ja Primal Fearin nurkkaan, vaikka ote Priestistä onkin yhä tiukka.

Vähemmän tuimia ilmeitä ja true-lihaksia, enemmän poweria ja laukkaa. Siirtymä ei ole (ainakaan kaupallisesti) väärä, sillä melodisen pikakevytmetallin markkinat ovat melkoiset, mutta kuinka löytää touhuun tuore ja persoonallinen ote? Kas siinäpä kysymys, jonka ratkaisu on Judas Avengerin seuraava suuri urakka. Biisikynistä irtoaa jo kelvollisesti tarttuvaa mustetta, joten ei muuta kuin pähkinää ratkomaan.

Mika Roth

Masterstroke: Edge of No Return

Kaikella on aikansa, ja nyt on koittanut Masterstroken aika pistää hanskat naulaan. Neljä pitkäsoittoakin matkalla luonut yhtye päätti viheltää pelin poikki, kun viidennen albumin työstö alkoi mutta motivaatio ei tuntunut enää riittävältä. Näin viimeiseksi jäävä julkaisu on EP, joka summaa viimeiset luontipäivät sekä vähän muutakin.

Tarinan mukaan bändi teki päätöksensä hiipuneen innostuksen myötä, mutta tuo ei kyllä kuulu millään tavoin EP:n neljästä uudesta kappaleesta. Majesteetillisesti päälle laukkaava Edge of No Return olisi taatusti saanut nyrkit ilmaan saksankielisessä Euroopassa, niin tarttuva power-ässä ralli kun on. Fool’s Dance (A New Chapter) ei ole aivan yhtä iso, mutta muistettavamman melodiansa ansiosta voitto nyt kuitenkin, vaikka sovitus puskee maiseman täyteen ääntä. Massiivisemmat ja tunnelmiltaan synkemmät World of Shadows sekä Final Sacrifice ovat niitä puolittaiselta pakkopullalta tuoksuvia luomuksia, joissa tarvittavat boksit saadaan ruksattua – mutta mitään uutta tahi ihmeellistä niiltä on turha odottaa. Liekö juuri tuo tutuilla urilla hiihtäminen ollut osaltaan murtamassa kestävyyden ketjua?

Tuoreiden viisujen lisäksi mukaan on otettu Broken-albumin sessioista neljä vuotta sitten yli jäänyt One by One, sekä kymmenen vuoden takaisen Turn Away -sinkkubiisin Chaingun Liberator Dance Mix, joka on juuri niin muovinen pläjäys kuin mitä nimi antaa ymmärtää. Bonusten merkitys on parhaimmillaankin ”keventävä”, mutta kai se tarina kannattaa lopettaa mieluummin hymyyn kuin kyyneliin? Kai. Toisaalta, tässä maassa on jo yksi Turmion Kätilöt.

Mika Roth

Painikerho: Lovelle lasken lauluni
Karhuvaltio Records

Painikerho tyhjentää pajatson jo ensimmäisen julkaisunsa ensimmäisen kappaleen ensimmäisillä riveillä: ”mä voisin pilata sun koko elämän / mutta en sitä tee, kun mä itseeni meen”. Voiko tätä suoremmin taaplata enää Gösta Sundqvistin jalanjäljissä, etenkin kun musiikki on pop-vetoista indierockia?

Leevi on siis suuri ja mahtava, mutta on turkulaisella triolla sentään omiakin eväitä mukana. Em. Mä voisin pilata sun koko elämän on vaarallisen hanakasti tarttuva vetäisy, jossa on potentiaalia puhki kuluneeksi radioaaltorenkutukseksi asti. Vaikka se sattuu tuo mukaan vielä kevyttä kahvipöytäsoulia Suurlähettiläiden tapaan, mutta tuon jälkeen punainen lanka – ja mielenkiinto – katoavat nopeasti. Vaikeneminenko on kultaa? hiihtelee folk-popin suolla kuin suuntansa hukannut Ultra Bra, ja Nainen sensuuria pakenevainen ei omaa kiinnostavaa nimeä enempää kiinnostavaa materiaalia.

Kaksi osumaa ja saman verran huteja: ei mikään huonompi saldo avaukselle. Enkä hautaisi niitä kahta heikompaakaan lenkkiä, biisit ovat vain liian raakileita ja näissä muodoissa tarpeettoman tutuilta kuulostavia. Pop paukkuu kivasti rockin kyljessä, ja kunhan vokalisti muistaa laulaa enemmän ja huutaa vähemmän, niin kaikki mahdollisuudet ovat bändin omissa käsissä.

Mika Roth

Rolling Blackouts Coastal Fever: The French Press
Sub Pop

Tämänkertaisen pienten koosteen kaukaisin yhtye tulee Australian Melbournesta. Pitkähkön nimen kasteessa saanut Rolling Blackouts Coastal Fever on trio, jonka kitararockissa 80-luvun vilpitön naiivius ja 90-luvun tummempi, energisempi, sekä hitusen synkempi maailma yhdistyvät. Kävipä yhdessä kohdin kuunnellessa mielessä jopa nuori, murheeton ja paineeton R.E.M.

EP:n kuudesta kappaleesta nopeimmin takaraivoon tarttuu Sick Bug, jonka lievässä epätoivoisuudessa on samoja ainesosia kuin Sonic Youthin varhaisissa kiekoissa. Avauksena kuultava French Press on sen sijaan mutkikkaampi tapaus, vaikka muheva bassolinja koukuttaa ja helkkyvät kitarat soivat kuin parhaimmallakin The Strokesilla. Itse tarina kertoo pitkistä välimatkoista, erilaisista kohtaloista ja haaveista jotka karkaavat aina liian kauas – sekä tietysti kateudesta. RBCF osaakin ottaa tavallisen elämän, rypistää sen ja taitella silpusta davidlynchmaisella taidolla jotain synkempää, uhkaavampaa ja vinompaa. Onneksi mukana on Dig Upin kaltainen pirteämpi palanen, sekä Julie’s Placen pikataival, jotka karkottavat pilvet hetkellisesti taivaanrannan taa.

Kitararock on rajaton riemu, eivätkä edes ne raskaammat aiheet pysty peittämään The French Pressin vetovoimaa. Ja ainahan sanojen voi vain antaa virrata ohi ja keskittyä itse täyteläiseen soittoon, jossa nopeus, vimma ja melodisuus hakevat kultaista leikkaustaan.

Mika Roth

Rückwater: Bonehead
Secret Entertainment

Olen olemassa energistä stoneria, ja sitten on olemassa sitä ärjympää laatua, joka saa lieskat todella nousemaan. Tamperelainen Rückwater kuuluu tyylilajin tulenarimpiin trioihin, jonka kolmas EP-julkaisu iski yllättäen ja lujaa. En näet ollut aiemmin kuullut bändin soittoa tahtiakaan, mutta tämän vajaan 25 minuutin perusteella ryhmän tekemisiä on syytä seurata erityisen tarkasti vastaisuudessa.

Avaukseksi sijoitettu Once More With Feeling osoittaa, että korkeaoktaaninen paahto on herrain leipälaji. Alle kahteen ja puoleen minuuttiin puristettu No Gain kestää sekin painonsa, mutta vielä reilun minuutin tuosta typistetty Super Frustation saa jo kaasun hirttämään. Tai itse en löytänyt tästä hc-stoner -sivalluksesta enää sitä herkullista ydintä. Mutta eihän tässä ole suinkaan vielä kaikki, sillä huomattavasti verkkaisemmin juokseva Labyrinth ei oikeastaan juokse lainkaan, vaan ennemminkin kiemurtelee itsensä ihon alle. Vokaalien tuskaisuus yhdistettynä biisin välinpitämättömyydeltäkin tuoksuvaan tuskaan luo mielleyhtymiä Alice in Chainsin suuntaan, etenkin kun puolivälissä biisiä himmailu lentää romukoppaan ja äänivallit iskevät sabbathmaisesti vasten seinää. Kiekon iskuvoima uuvahtaa aavistuksenomaisesti toisella puoliskolla, mutta oudohkoksi luokiteltava Flame Doesn’t Cast a Shadow on ainakin askel jonnekin muualle.

Rückwaterin voimallisuus on sitä luokkaa, että tekisi mieli jo toppuutella kolmikon messuamista. Toisaalta bändi on näin iskevä, koska se on kaikessa raivossaan lähes hallitsematon – niin hyvässä kuin pahassa. Mahtavaa!

Mika Roth

Sepulchral Curse: At the Onset of Extinction
Transcending Obscurity

Intialaisen (!) levy-yhtiön kautta toisen EP:nsä julkaissut Sepulchral Curse sijoittuu death metalin laajassa kentässä sinne mustimpaan laitaan. Bändin luomassa äänivallissa on samaa ehdotonta tylyyttä kuin deathin brutaalimpien pioneerien töissä, eivätkä yhteydet blackin puolelle aitaa jää suinkaan satunnaisiksi.

Tuoreella kiekolla viisimiehiseksi kasvanut ryhmä ottaa kaiken irti tuplaantuneesta kitara-arsenaalistaan, enkä voi kuin mykistyä kunnioituksesta vokalisti Kari Kankaanpään työn edessä. Nyt ollaan viemäriosastolla, ja syvällä, mutta ilman pakon puristusta. Biisikatraan neljästä pellavapäästä allekirjoittaneen makuhermoja kutkutteli onnistuneimmin In Purifying Essence, kiitos retrohtavan Florida-meiningin, mutta kyllä suorastaan eeppiseksi kasvava Disrupting Lights of Extinctionkin seisoo tukevasti lähes kymmenen minuutin mittaisilla jaloillaan.

At the Onset of Extinction ei sinällään avaa uusi arkkuja sarallaan, mutta kun perusasiat ovat näin vahvasti hallussa, voi pienen kierrättelyn kyllä antaa anteeksi. Erikoismaininta soundeista joiden totaalisuus ja sopiva puhtaus saavat vähintäänkin kaksinkertaistettua materiaalin tehot.

Mika Roth

Svordom: För dom som är ensamma
Kierrepotku Records

Svordom tarjosi ruotsinkielistä hc-turpasaunaansa viimeksi reilu vuosi sitten, kun ryhmän Förstörd Värld -EP helli korvia. Nyt ryhmä on tunkenut pakettiin yhden biisin enemmän, tinkien samalla kaksi minuuttia kokonaiskestosta. Eli seitsemän siivua ja 12 minuuttia. Hc, hc, hc, eikä olo tunnu yksinäiseltä.

Svordomin tinkimätön vyörytys on ääniteknisesti ihailtavan raskasta ja raastavaa, mutta jännitteen pitäminen yllä on näin ehdottomassa salamasodassa äärimmäisen vaikeaa. En dag i Homs puree mukavasti nilkasta, eikä Blodet kokar pääse livahtamaan kertaakaan ohitse. Kiekon mielenkiintoisin, eli oudoin, numero on kuitenkin säästetty loppuun, kun itsensä Woody Guthrien All You Fascists Are Bound to Lose päästetään irti. Ottaen huomioon mestarin ajattelutyylin hän saattaa hyvinkin pitää lopputuloksesta, missä sitten ikinä onkaan. Kumarrus ja hattua päästä, vai lensikö se jo riehuessa jonnekin nurkkaan?

Mika Roth

Trees: Daydreams

Trees on savonlinnalainen yhtye, jonka neljän biisin mittaisella EP:llä kiireetön pop kättelee folkkia jossain indierockin hiljaisemmalla sivupolulla. Kaikki kappaleet kestävät kahdesta ja puolesta kolmeen minuuttiin, tunnelman ollessa raikkaan välitön ja hillitty. Biisit tippuvatkin kuin sadepisarat omenapuun oksista, kuulaina, kauniina ja luonnollisen raikkaina.

Kaikki kappaleet kirjoittanut vokalisti/kitaristi Santeri Vänttinen on ensinnäkin mies mainiolla melodiavainulla, minkä lisäksi hän on saanut taustavoimiinsa pari mielenkiintoista nimeä. Kiekon äänittäjänä, miksaajana toimii Joose Keskitalo, joka vierailee myös muusikkona kappaleilla. Masteroinnista vastaa puolestaan Risto Ylihärsilä, joten liekö tuo nyt ihme, että Daydreams soundaa niin rikkaana ja mehevänä, vaikka äänessä ei ole samaan aikaan kovinkaan monta soitinta.

Tasaisesta joukosta ei löydy ainuttakaan muiden siivellä liitäjää, mutta etenkin Hey You tavoittaa jotain taianomaista helkkyvällä kulullaan. Viimeiseksi sijoitettu Just the Two of Us on myös mykistävän kaunis kudelma, vaikka raita on kaikessa rosoisuudessaan miltei raakilemainen. Kaunista, voimaannuttavaa, puhuttelevaa.

Mika Roth

Lukukertoja: 5014