05.03.2003
München-Bryggeriet/Tukholma
"These were not normal guys from normal families - you're talking about freaks" tokaisi The Flaming Lips -orkesterin entinen manageri Michele Vlasimsky suojateistaan. Omasta mielestään nämä veijarit ovat vain tavallisia kavereita tekemässä erikoista musiikkia. Oli miten oli, livebändinä The Flaming Lips on mitä mainioin – ja erikoisin.
Yhtyeen oli alunperin syytä esiintyä Tukholman Göta Källaressa, mutta keikkapaikaksi vaihdettiin viime metreillä München-Bryggeriet. Kyseisen mestan uumeniin oli loihdittu varsin mielenkiintoinen ja mukavan näköinen rokkisali. Illan musiikkitarjonnan polkaisi käyntiin ruotsalaisyhtye Isolation Years. Yhtyeen materiaali oli allekirjoittaneelle ennestään tuntematonta, mutta hyvältä poikain soitanta kuulosti. Viisihenkinen poppoo paiskasi ilmoille country-vaikutteista poppia Jayhawksin ja Calexicon hengessä. Keskitempoiset rallit kajahtivat ilmoille vahvassa melankoliahiprakassa, paikoin jopa psykedeelisessä hengessä. Biisimateriaalin perusteella uskaltaisin povata yhtyeelle valoisaa tulevaisuutta. Tervetuloa vain Suomeenkin näytille. Voitte ottaa samalla Leinosen Villeltä oppitunnin aiheesta lavakarisma.
Illan rokkipläjäyksen tarjoili puolestaan Ameriikan setä Brendan Benson. Nelihenkisen bändinsä kanssa operoinut Benson osoittautui mukavaksi ja suupaltiksi kaveriksi. Benson on ehtinyt julkaista kaksi albumia, joiden laadusta allekirjoittaneella ei myöskään ole kuulohavaintoja. Vertailukohteita miekkosen säveltaiteeseen voinee löytää ainakin Keith Caputon, Elvis Costellon ja miksei Foo Fightersinkin suunnalta.
Kitarariffit kajahtelivat herra Bensonin instrumentista ilmoille oikein mukavasti, ja bändin saumaton ja timantinkova yhteistyö herätti vähintäänkin kateutta paikalle eksyneissä muusikoissa. Bensonin biisimateriaali on sekä vahvaa että yksipuolista. Setin puolivälissä kiskottu hituri nostatti karvat sopivasti pystyyn rokkikaahauksen välissä.
Lämmittelijöiden korjattua luunsa lavalta, oli aika astua The Flaming Lipsien ihmeelliseen maailmaan. Paikalle oli rahdattu totuttuun tapaan videoscreeni visuaalisia nautintoja silmällä pitäen. Rumpalilla vahvistettu Lips -kolmikko saapui lavalle eläinsaattueessa ja ilmapallosateessa. Huuliveikot olivat rekrytoineet ilmeisesti paikallista populaa sonnustautumaan ryhmän ihailemiin eläinpukuihin. Hirvet, jänikset ja tiikerit heiluivat lavalla koko shown ajan. Keikka polkaistiin käyntiin Soft Bulletin -hitillä Race For The Prize, ja yleisö oli hasselpähkinöinä. Ensimmäisen kappaleen aikana suurin osa voimavaroista tosin meni ilmapallojen kanssa huitomiseen – niitä oli kuulkaas paljon.
Keulahahmo Wayne Coyne heilui lavalla landola kaulassa ja reikä päässä. Herra Coyne oli tapansa mukaan hyvällä tuulella ja jutusteli yleisölle niitä näitä aina, kun tilaisuus rupatteluun aukeni. Valkoisessa puvussa esiintynyt Coyne on todellinen showmies, jolta eivät ideat lopu. Välillä mies heilutti jonkin sortin raksavaloa päänsä päällä, välillä taas laulatti yleisöä nunnanukella.
Jänisasussa häärinyt kitaristi Steven Drozd hoiteli kitaratonttinsa ohella koskettimia ja taustanauhoja. Basisti Michael Ivins se vasta hämärä veijari sitten onkin. Mies istui tuolillaan koko keikan naama peruslukemilla ja tiikeriasu päällä. Karnevalistisessa lips-revohkassa Ivins näyttää lähinnä väärään paikkaan eksyneeltä Viking Linen päivätanssimuusikolta.
Mainion vastaanoton etenkin kriitikkopiireissä saaneelta uutuusalbumilta Yoshimi Battles The Pink Robot kuultiin neljä kappaletta. Nimibiisin ykkösversio toimi liveolosuhteissakin hienosti. Jumalainen ykkössinkku Do You Realize? oli sitten sellaista herkkuva, että pois alta. All We Have Is Now edusti albumin herkintä osastoa.
Vanhempaa Lips -tuotantoa kuultiin vanhan hitin She Don’t Use Jelly muodossa, jonka aikana jäyhä tukholmalaisyleisö innostui jopa hyppimään tasajalkaa. Loistavalta Soft Bulletin -levyltä kuultiin varsinaisella peliajalla Race For The Prizen lisäksi odotetusti hitit Waitin’ For A Superman ja keikan päättänyt A Spoonful Weights A Ton. Encoreksi yhtye tempaisi What Is The Light/The Observer -yhdistelmän samaiselta levyltä.
Lipsien liveshow hakee vertaistaan niin laadussa kuin persoonallisuudessa. Välillä kaikenlainen hörhöily tosin ottaa niin ison roolin, että itse musiikki jää taka-alalle. Niin, että kyllä vähempikin riittäisi. Ja kun nyt nurinan makuun päästiin, niin Spark That Bled ja Feeling Yourself Disintegrate olisi ollut kiva kuulla.
Lassi-Petri Peltoniemi, kuvat: Aapo-Lassi Kankaala
