Pienet - Tammikuu 2017
Joukkohauta: Demo 2016
Supreme Analog Torture Records
Napakan nimen itselleen valinnut Joukkohauta perustettiin kesällä 2016, ja Demo 2016 on ryhmän ensimmäinen julkaisu. Tarkoitus on ollut luoda vanhaa ja tuttua d-beat runttaa, ja jättää kaikki uuden luominen muille porukoille. Formaattina palvelee luonnollisesti vanha kunnon c-kasetti.
Raaka hc-punk ja rupinen d-beat antavat vain niin paljon liikkumavaraa, mutta joensuulaisia karmit eivät haittaa. Kuvottavat raadot on napsakka pelinavaaja ja tästä eteenpäin pusketaan tutuilla raiteilla. Raastavan diskanttiset soundit tekevät musiikista vaikeasti lähestyttävää, eli ensimmäisessä kappaleessa mainitut tavoitteet on saavutettu liput liehuen. Sisaruksiinsa verrattuna miltei tarttuvaksi kasvava Sika virka-asussa vihjaa, että melodisempikin materiaali – tai ilmaisu – kyllä taittuu, jos moiseen nähdään koskaan tarvetta.
Joukkohauta pureutuu genren lihaan lävistävällä voimalla, mutta mitään ikimuistettavaa ensimmäinen demo ei oikeastaan anna. Ryhmä osaa kyllä toistaa muiden luomat kaavat, sitä en kiistä, mutta riittääkö se lopulta? Onko korkein tavoite, että eroa esikuviin ei pysty enää nimeämään? Jos näin on, Joukkohauta on menestystarina, mutta kuinka se tullaan muistamaan esimerkiksi viiden vuoden kuluttua?
Mika Roth
Oskarin Gramofoni: Minun demoni
Oskarin Gramofoni on monipuolinen, ja päällisin puolin lämpimän sympaattinen tapaus. Tai ainakin omasta mielestäni ryhmän pop-rockista on kovin lyhyt matka
Leevi and the Leavingsin naivimpaan laitaan,
Liekin proge-popin kuulauteen, tai
Baddingin mutkattomaan mutkallisuuteen, puhumattakaan monista muista kansallisen perintömme tukijaloista.
Sinkuksi valittu avausraita
Kliimaksi yrittää ehkä jo liikaakin lyödä tulta tutuilla tikuilla, mikä johtaa lievästi kireähköltä vaikuttavaan ponnistukseen. Tarinahan on herkullinen ja sävellys tihkuu koukkuja, mutta onkohan kappale sittenkin sovitettu tarpeettoman kiilaavaksi?
Ympäristön tuote iskee vapautuneemmin silmää
Junnu Vainion kerronnalle, ja etenkin
Traumoja soi jo kuin iskelmän helmoihin paennut
YUP, joka yrittää kuulua kumpaankin näistä maailmoista. Kiekon hämmentävin, ja toisinaan myös upein, teos on kuitenkin ankkuriraita
Surutyötä, jossa tekstittäjä
Oskari Ferdinand Toivonen onnistuu vangitsemaan muutaman huippumaagisen hetken.
Oskarin Gramofoni ilmoittaa vaatimattomaksi tavoitteekseen löytää paikkansa suomenkielisen populaarimusiikin jatkumosta. Kuten em. riveistä voi lukea, yhtye on tehnyt kotiläksynsä, nyt vain sitä vahvemmin omalta kuulostavaa soundia jalostamaan.
Mika Roth
Rylos: Game Theory
Inverse
Kuten kaikki tietävät,
Space Invaders on tunnetun universumin paras peli, joten
Mikko Heinon ympärille muodostunut
Rylos ampuu heti avausraidallaan kovilla ja kohti. Ryhmän pirteä ja ilahduttavan kasaripitoinen hard rock onkin kuulasta, asianmukaisen diskanttista, sekä hersyvän nopeaa. Niinpä avainkysymys rieskan tiimoilta kuuluu: pysyykö jännite yllä loppuun saakka?
Ryhmän pikkukiekolle on runnottu peräti yhdeksän raitaa, joilla Heinon joukkue kolisee ja kieriskelee niin ettei perässä tahdo pysyä. Pientä suvantoa tarjoava
Ordinary Man nostaa jalan hetkeksi kaasulta, mutta vain hetkeksi, eikä biisiä malteta pitää vaimeana, vaan rylosmainen pikselijääkärilaukka on pian taas käynnissä.
Hcp iskeytyy ennakkoluulottomasti laatikon power-popin vastaiselle seinustalle ja
Heroes flirttailee suvantokohdissaan aina
Red Hot Chili Peppersin kanssa, mutta ässistä hukataan parhaat eväät sovituksilla, jotka toistavat sitä samaa kaahausta kerrasta toiseen. Lupaavaa, mutta lievästi raakilemaista vääntöä siis, eikä reiluun 21 minuuttiin mahdu lopulta niin montaa osumaa, kuin mitä alku antaa odottaa.
Mika Roth
Rämlord: Matuska
Ja sitten jotain hieman erilaista…
Tummasävyisemmän metallin mutaisissa lammikoissa rypevä
Rämlord on tällä kahden biisin sinkullaan kuin jakomielitautinen yhtye. Yksi käsi kouraisee vanhan trad.
Matuskan slaavilaisen melankolian hamosesta, kaiho hiusrajassa saakka tietysti, kun taas toinen jalka seisoo jossain Floridan death-rämeikössä. Siis mitä?
Vanhan kansanlaulun muokkaaminen uuteen uskoon ei ole mikään vallankumouksellinen idea, mutta nostetaan Rämlordille kuitenkin kasakan karvahattua alkuperäisessä kielessä pysymisestä – etenkin kun jäsenet eivät edes itse ymmärrä venäjän kieltä. Pompöösi sovitus istuu sekin kuin lautturi Volgan rantaan, joten ei muuta kuin Trans-Siperian radanvarsia vain valloittamaan. Aiemmin taltioitu
Served Cold iskee modernin jenkki-deathin kenttään, mutta ei saa oikein mitään sen kummempaa aikaiseksi. Peruspuurtoa ja näin poikkeuksellisessa seurassa vielä hieman puisevaa sellaista, joten jäädään odottamaan seuraavaa – toivottavasti yli kahden raidan mittaista tuliannosta. Ehkä deathin ja kansalaulujen välistä löytyy vielä jotain muutakin?
Mika Roth
The Last Shadow Puppets: The Dream Synopsis EP
Domino
The Last Shadow Puppetsin viime keväinen
Everything You've Come to Expect -pitkäsoitto oli, ja on tietysti edelleen, todella loistava. Niinpä olin hieman yllättynyt, kun ryhmä päätti julkaista tällä EP-levyllä uudet versiot
Aviation ja
The Dream Synopsis -kappaleista. Okei, EP:n kaikki raidat on kiskaistu livenä studiossa yhden päivän aikana, mutta eivät versiot nyt niin paljon eroa toisistaan.
Mutta, mutta, mutta… näiden kahden kappaleen väliin on sijoitettu neljä lainaraitaa, ja siinähän se EP:n pihvi sitten lepääkin.
Jacques Dutroncin vuoden 1967 debyyttialbumilta napattu
Les Cactus on oiva valinta, sillä
Alex Turner ja kumppanit ovat löytäneet raikkaan kulman tähän lievästi psykedeeliseen poprock-helmeen. Ja minä kun luulin, että kyseessä oli alkujaan
Vanessa Paradisin biisi, shame on me.
The Fallin vuoden 1980 sinkkuraita
Totally Wired on myös saattanut unohtua suurimmalta osalta maailmaa, joten nyt on mainio hetki muistuttaa, kuinka kovasta vedosta onkaan kyse.
Glaxo Babiesin alkujaan vuonna 1979 ikuistama
This is Your Life oli sen sijaan täysin tuntematon suuruus, enkä voi sanoa olleeni erityisen tietoinen kyseisen ryhmän olemassaolosta. Ahdistuneesti etenevä ja loppua kohden kiihtyvä post-punkkailu kulkee kuin pahinkin painajainen kiskoillaan, joten pitänee tutustua bristolilaisten historiaan sekä tuotantoon. Taannoin edesmenneen
Leonard Cohenin hieno
Is This What You Wanted vaikuttaa aluksi kummalta valinnalta näin angtisessa seurassa, mutta raskaasti aliarvostetun
New Skin for the Old Ceremony -pitkäsoiton avausraita on saatu vaatetettua oikeastaan täydellisesti. The Last Shadow Puppetsin käsissä siivusta onkin kehittynyt jotain, joka huokuu sellaista samaa aristokraattista rappiota kuin vaikkapa
Pulpin parhaat hetket.
Entä miksi yhtye sitten julkaisee juuri nämä rallit, ja juuri nyt? No, suurin syy lienee se, että biisit ovat kuuluneet bändin keikkasettiin, ja nyt ne käyvät tutuiksi sitten levyversioinakin.
Mika Roth
Vergil: Bright as Shadow
Kuulin
Vergilistä viimeksi melko tarkkaan kuusi ja puoli vuotta sitten, kun ryhmän kuvaavasti nimetty
Tomorrow Will Be Worse Than Today -EP pyöri soittimessa. Tuon jälkeen bändiltä on ilmestynyt vain yksi pitkäsoitto ennen tätä neljän raidan mittaista uutukaista, joten kiire ei tunnu ainakaan painavan Riihimäen gootti/dark rokkareita.
Yhtye on edistynyt etenkin vokaalien rintamalla, kun melodista laulua uskalletaan viedä rohkeasti uusiin suuntiin. Etenkin (tarpeettoman?) hitaasti etenevä
Nation of Ägräs viistää myös raikkaan läheltä folk metallin vehmaita niittyjä, ja yhdessä rahdun sinfonisemman metallin kanssa flirttailevan
Taken Underin kanssa, raita osoittaa biisikynien ja sovitussilmän kehittymisestä. Bändin ongelma vaikuttaa edelleen olevan keskitempoiseen uraan juuttuminen, ja kun joukkio pyrkii repimään itsestään enemmän vauhtia, on lopputulos jotain
Triflen kaltaista, turhan nopeasti unohdettavaa perushuttua. Onneksi EP sulkeutuu lupaavasti uusia ovia avaavaan
Allday Agonyyn, jolla bändin kaksi maailmaa pääsevät hetkeksi synkkaan.
Mika Roth
William Blackswan: Horrors
Kauhua sen olla pitää, toteaa tamperelainen
William Blackswan ja käynnistää kahden biisin sinkkunsa niin uljaalla introlla, että mestari
Carpenterkin kihahtaa jo kateudesta vihreäksi. Vuonna 2014 alkunsa saanut yhtye leimaa itse itsensä teatraalista kauhucorea mätkiväksi ryhmäksi, mutta teatraalisuuden saralla Williameilla on kyllä huomattavasti petraamisen varaa.
Herkullisesti kasvavan intron perään läjähtävä
Sleepwalkers on nopea, suorastaan raivoisa pikataival, joka tuntuu jo jäävän omien jalkojensa tallomaksi. Nopeus on bueno ja voimaa ei ole kai koskaan liikaa, mutta nyt ryhmä kuulostaa enemmänkin spiidiä napanneelta
Cradle of Filthiltä kuin teatraalisimmalta
The Vision Bleakilta – ja omasta mielestäni vaihtoehdoista jälkimmäinen olisi ryhmälle sopivampi.
Infected Minds on raidoista monipuolisempi, ja samalla iskevämpi, kun vokalisti
Ville Ylimartimonkin ilmaisu pääsee paremmin oikeuksiinsa. Ei tämäkään sivallus vielä mitään
Rob Zombieta ole, mutta lupaavampaa nyt ainakin.
Mika Roth
Lukukertoja: 4899
