Pienet - Joulukuu 2016
Etsitty: Vaihdetaan suunta
Jyväskylästä käsin vuoden verran toiminut Etsitty tulee tässä esiin ensijulkaisullaan, jota jostain syystä on kutsuttu singleksi, vaikka se varsinaisesti lienee muodoltansa EP. Ykkösraitansa mukaan nimetty kolmen biisin näyte onkin juuri EP:nä sangen kelvollinen, koska kolmikon tähänastisista musiikillisista ansioista se antaa selkeän ja edustavan kuvan, jossa yksikään biisi ei nouse tärkeysjärjestyksessä toisen edelle.
Etsityn tyyliä voisi kuvailla kevyehköksi metalliksi, joka sisältää myös rokkaavampia piirteitä, ripauksen konevaikutteita ja roppakaupalla tarttuvia melodioita. Äkkiseltään soundimaailma tuntuu hieman heppoiselta ja varovaiselta, mutta oli lujuus miten tahansa mitattu, metalli on metallia, joten Etsittykin tykkää tulla kuunnelluksi kovalla äänenvoimakkuudella. Moderni tyyli, kuivahkot soundit ja keskiöön nostettu Lauri Knuuttilan ääni nostavat puolestaan esiin vahvoja Sakara-vivahteita, jotka tuskin ovat sattumaa. Asiaa ei mitenkään lievennä sanoitusten selkeä sidonnaisuus erinäisiin yhteiskuntamme rumiin kulkusuuntiin, mutta tietystä melankolisuudesta huolimatta Etsityn kolpakko on silti ehkä enemmän puoliksi täynnä. Tämä tuntuu vaihtelulta, ja on siksi yllättävän virkistävää.
Ensijulkaisuksi Vaihdetaan suunta on hyvinkin lupaava, ja pidin siitä parin kuuntelun jälkeen paljon enemmän kuin olisin arvannut. Tietynlaista kankeutta bändin soinnissa vielä on, ja biisien kertosäepainotteisuus ehkä hivenen verran rokottaa dynamiikkaa. Vähäiseen rooliin jäävät kone-elementit tuntuvat aika tarpeettomilta ja päälleliimatuilta koristeilta. Kun bändin sointi kaikessa yksinkertaisuudessaan tuntuu melko orgaaniselta, on tarkoituksena ilmeisesti pyrkiä jonkinlaiseen synteesiin, joka ei kuitenkaan toteudu. Suotta niitä koneita mihinkään hylkää, mutta ehkä tätä ideaa voisi kehitellä radikaalistikin ennen seuraavaa julkaisua?
Yllättävintä levyllä puolestaan on se, miten kotonansa bändi on päätösraidalla Yksi varjoista. Balladiin päin liikuskeleva rock-biisi taitaa kokonaisuutena olla julkaisun onnistunein ja tasalaatuisin vetäisy, joka korostaa bändin selkeimpiä vahvuuksia. Helposti lähestyttävänä ja konstailemattomanakin Etsityn suunta on ehkä hieman vielä hakusessa, mutta menohaluja riittää - jännä nähdä mihin bändi seuraavaksi päätyy!
Aleksi Leskinen
MADRED: Driver
Onko thrash metalissa pohjimmiltaan kyse rock’n’rollin kaikkivoivasta voimasta? Lappeenrantalainen
MADRED on selvästi pohtinut kysymystä, ja heidän vastauksensa pulmaan on kiistaton ’kyllä’. Kun nelikolta löytyy myös yllin kyllin soittotaitoa, sovitussilmää, sekä aina tarvittavaa kunnianhimoa, saattaa tässä muhia uusi menestystarina. Meno vaikutti lupaavalta jo reilun puolentoista vuoden takaisella
Euroforia-kiekolla, joten ydinkysymys kuuluu: joko napsahtaa?
Ja vastaus kysymykseen on enemmänkin myöntävä kuin kieltävä. Ryhmä on upottanut 4 biisin ja 14 minuutin annokseensa entistä enemmän thrash-koukkua, mutta kiekko on myös positiivisella tavalla rockimpi ja rullaavampi kuin edeltäjänsä. Mitään suoranaista ihmekäännöstä ei ole tapahtunut, vaan kaikki tuntuu ainoastaan toimivammalta, iskevämmältä ja jotenkin aidommalta. Soundi on omempaa, kappaleet muodostavat rahdun paremman kokonaisuuden, eikä edes ankkuriksi sijoitettu
Status Quo -laina
Rockin’ All Over the World upota purtta, vaikka huumoripläjäys turha lisuke onkin.
Muutaman pikkukiekon julkaissut MADRED on kypsynyt yhtyeenä jo siihen pisteeseen, että seuraava siirto voisi olla pitkäsoiton luominen. Toivottavasti ryhmä saisikin mahdollisuuden moiseen, sillä pikkukiekkojen tasolla kaikki saavutettava on jo pian saavutettu.
Mika Roth
Skinjobs: s/t
Lätyt + Hillo
Blade Runner on elokuvana kiistaton klassikko, joten kun yhtye nappaa nimensä tuosta
Philip K. Dickin teokseen pohjautuvasta tieteisklassikoista, nousee rima kuin huomaamatta normaalia korkeammalle. Helsinkiläinen
Skinjobs ei kuitenkaan osoita edes pienintä epäröimisen merkkiä, vaan kohoaa jo lupaaviin korkeuksiin tällä esikois-EP:llä. Skinjobs liikkuu luonnollisen tuntuisesti popin ja rockin ikuisesti hämärillä rajamailla, soittaen nimeensä sopien modernimpaa ja tyylillisesti mosaiikkisempaa musiikkia. Tai ainakin nämä neljä EP:lle päätynyttä raitaa rikkovat sopivasti kaavoja, sijoittuen raikkaan etäälle toisistaan.
Avauksena kuultava
Trees napsahtaa rockin elektronisempaan laitaan, siirtymättä silti antiseptisten replikanttien kliiniselle puolelle.
Salpêtrière kasvattaa taivaita yläpuolella, kuin
IAMX konsanaan, pitäen silti tulvaportit juuri ja juuri kiinni. Niinpä biisiä ei koskaan räjäytetä totaalisesti taivaisiin, vaan voimaa ja virtaa annostellaan kestävämmin, ja näin kappale kasvaa lopulta monin verroin osiaan suuremmaksi. Svengaava
Bobby Peru on puolestaan huomattavasti miellyttävämpi kuin valkokankaalla, eikä edes alkuun hieman nikottelua aiheuttanut väliosakaan pistä enää muutaman kuuntelukerran jälkeen korvaan. EP:n heikoin lenkki on jätetty viimeiseksi, eikä
Orwellian Dream tunnu pääsevän koskaan itse asiaan, vaikka tässäkin siivussa olisi runsaasti potentiaalia. Ehkä biisi kannattaisi sovittaa täysin uudestaan ja/tai käyttää leikkuulaudalla, sillä lähemmäs kuusiminuuttisena eepoksena mammutti ei kanna edes omaa painoaan.
Mika Roth
Teemu Diver: Test of Time
Pienkoosteen ainokainen C-kasetti on tällä kertaa
Teemu Diverin Test of Time. Diver onkin näin rumpukoneen kera soolona huomattavasti huuruisemman materiaalin äärellä, kuin
Lotus TAJ -yhtyeen riveissä. Neljän biisin mittainen paketti testaa myös toden totta ajan määreitä, sillä kasetti kestää (kansiensa mukaan) kokonaiset 19 minuuttia ja 99 sekuntia. No, aikahan on suhteellista.
A-puolen avaava
Animals/Humans kulkee niin syvissä suhinan soissa, että teos ei auennut kuin jonkinlaisena ääni-installaationa, mutta
Song for Freed toistaa jo perinteisempää pop/rock -lähestymistapaa. Ja juuri kun väsymys uhkaa hiipiä silmäkulmaan, tempaa Diver kitarastaan ulos kauniin knopflermaisen soolon. B-puolella olo on taas kuin jossain modernin taiteen näyttelyssä, sillä
Song nr. 312 osaa samaan aikaan kiehtoa ja työntää pois luotaan – mikä on aina äärimmäisen lupaava yhdistelmä.
Fire it Burns (All Through the Night) loikkaa puolestaan folkahtavan poprockin puolelle, jonnekin missä
David Bowie harhaili ennen supertähdeksi muuttumistaan.
Tarina ei kerro onko Test of Time muista projekteista ylijääneiden biisien/teosten klöntti, vai ihka oikea soolo-projekti, joka on oikeasti matkalla johonkin. Olen silti iloinen, että Diver on julkaissut tämän noin 20 minuuttisen nauhan, joka muistuttaa olemassaolollaan musiikin jatkuvasta rajattomuudesta.
Mika Roth
Vuoltee: Tyhjyyden kuningas
Vuoltee julkaisi tämän 4 raidan mittaisen EP:n jo syksyllä 2015 digitaalisesti, mutta nähtävästi vasta nyt teoksesta on otettu CD-painos. Koska levyn mukana ei saapunut sen kummempaa saatekirjettä, ja sähköpostitse välitetyt epämääräiset latauslinkit eivät juuri nappaa, on bändin historia saavutuksineen lähinnä tuntematon. Niinpä itse musiikki saa puhua.
Kuvitelkaa mielessänne 90-luvun jälkimmäisen puoliskon
Smashing Pumpkins,
Juustopäät ja
Nirvanasta innoittunut
Apulanta. Yhdistäkää nämä tekijät ensin huolella toisiinsa, ja ajakaa sen jälkeen vielä kyljestä sisään
Maj Karman Kauniit Kuvat, niin lopputulos saattaa muistuttaa jotain, jota Vuoltee ainakin haluaisi olla. Pohjat lepäävät siis 90-luvun alternative keitoksissa, laulukieli on suomi ja tarinat ovat tietenkin tummasävyisiä. Toisinaan kitara iskee naamasta kipinää, toisinaan taas istutaan alas tunnelmoimaan – mutta synkästi, eikä tässä hiljaa-kovaa vuorovesivaihtelussa tunnu olevan oikein täyttä tolkkua.
Okei, kaavaa on käytetty lukemattomia kertoja, mutta ronskeista iskuista
Kaverina kuopassa omaa kyllä napsakan jälkimaun.
Kaunan palasista puolet ovat suorastaan loistavia, mutta harmillisen usein tästä, kuten muistakin kappaleista, nousevat mieleen ennemminkin em. yhtyeet kuin Vuoltee itse.
Mika Roth
Zombie Rodeo: Cult Leader
Reilu puolitoista vuotta sitten
Zombie Rodeo ilahdutti allekirjoittanutta(kin) muhevasti rokanneella
Dia de Los Muertos EP-levyllä. Tuolloin kovasti fuzzin katkuista rockia soittanut stoner-ryhmä luotti vielä naislauluun, mutta sittemmin moni asia on muuttunut ja vokalistinakin häärii nyt herra nimeltä
Thomas Vee. Kokoonpanoaan uusiksi pistänyt poppoo on tiputtanut myös ison lohkon stoneria pois kyydistä, keskittyen rullaavamman heavy rockin ja vanhan metallin juonteisiin. Cult Leader -levyllä muuttunut ryhmä tuntuukin etsivän vielä sitä ominta suuntaansa, mutta hetkittäin juna puksuttaa jo lupaavasti päivitetyillä kiskoilla.
Kiekon viisi vetäisyä pelaavat siis uusilla säännöillä, mutta kun vokalistin mylvivään tyyliin tottuu, ja taustalle ilmestyneet koskettimet hyväksyy, niin mikäpäs siinä. Pelkistetympi paletti tekee kokonaisuudesta aavistuksen monotonisen, minkä johdosta ryhmän kannattaisi ehkä rekrytoida pysyvä kiipparisti kehyksiä koristelemaan, tai sitten biiseihin kannattaisi luoda selvempiä suvantoja. Eihän se kuritus tunnu enää missään, kun piiska paukkuu alati selkäpuolella. Toinen pohdinnan arvoinen asia on muuntunut soundipakki, joka on kiistatta tylympi, diskanttisempi ja kolhompi – mutta palveleeko se joka tilanteessa musiikin tavoitteita? Haluaako Zombie Rodeo olla vastaisuudessa metallista rockia, vai rockaavaa metallia työstävä yhtye? Entä kuinka syvälle death’n’rollin pariin tässä kannattaa jatkaa? Siinä pari kysymystä lisää saranahetkeen.
Mika Roth
Lukukertoja: 5522
