Kuoleman käynnistämä moottori

On olemassa monenlaisia yhden miehen projekteja, mutta eräs kummallisimmista – ja kiehtovimmista – on eittämättä J. Kill & Mr. Mule. Tuon nimen takaa löytyy Jere Kilpinen, jota Desibeli haastatteli hieman pidemmän kaavan kautta.

Lähdetäänkö liikkeelle perusasioista, eli kuka/mikä J. Kill & Mr. Mule on ja kuinka matka on johtanut nykyiseen pisteeseen?

- Synnyin lähes kuolleena jumalan selän taakse Pertunmaalle vuonna 1989. Se voi vaikuttaa irrelevantilta, mutta olen melko varma, että juuri siinä on koko tämän touhun ydin. Muistan päiväkodin pihalla katselleeni aidan yli tien toiselle puolelle aidatulle hautausmaalle ja miettineeni, että tähän aidan eri puolille tämä ihmiselämä tiivistyy. Ensin ollaan tällä puolella aitaa ja sitten tuolla toisella.

- Kun teini-iässä soittohommat olisi voineet alkaa kiinnostaa, elin talossa, jossa musiikki oli kielletty. Ei saatu veljeni kanssa polkea edes musiikin mukana lattiaa ilman, että siitä huomautettiin. Luultavasti juuri tämä johtikin sitten aika pian maalta karkaamisen jälkeen grindcoren pariin. Purin tarvetta pitää jonkinlaista meteliä olemassaolostani aitan alla, rikoin lasipulloja peruskiviin ja hakkasin kaikenlaista metalliromua, koska niistä lähti mielenkiintoisia ääniä. Minulle kaikki äänet ovat hyviä ääniä. Etenkin kaikki kirskuvat, kumisevat ja metalliset äänet.

Veli sai lopulta kitaran, mutta haastateltavan maailmaan kuusikielinen saapui vasta täysi-ikäisenä. Muutto Lahteen toi mukanaan bändejä, joissa hän pääsi lähinnä huutamaan heavyn säestyksellä. Tämäkään ei tosin tuonut vielä onnea musiikin ihmemaassa.

- Nykyiseen pisteeseen on tultu vahinkojen, erehdysten ja virheiden kautta. En voisi kuvitella oikeastaan minkään menneen mitenkään toisin. Lähinnä isoin osa opista on tullut grindcorebändissä (Cut To Fit) mesoamisessa, itse tekemisen mielekkyys ja tärkeys ovat olleet olennainen osa estetiikkaa ja filosofiaa kaikessa.

- Pitkän aikaa minusta tuntui siltä, että en osaisi tehdä biisejä. Sitten erehdyin katsomaan jotain Tom Waitsin liveä, vaikka levyjä oli tullut kuunneltua, niin en ollut nähnyt vielä koskaan mitään livevetoja. Murder in the Red Barn oli moukaroitu täysiin uuteen muotoon, ja siinä kohtaa koin jonkinlaisen pienen satorin. Ymmärsin, ettei laulut itsessään ole mitään muuta kuin ilmaa, ajatuksia ja konsepteja, sanoja ja sointuja, joita voi sovittaa ja uudelleensovittaa loputtomasti.

- Vuonna 2012 sitten laitoin tuon Bandcamp-sivun pystyyn, mitä kautta tekeminen ja oppiminen sitten vain räjähtivät jotenkin käsiin. Kävin ehkä pitemmällä lenkillä aiheen vierestä, mutta nähdäkseni tähän tiivistyy se, että J. Kill & Mr. Mule on kuoleman käynnistämä moottori, eksistentialistinen yritys hiljentää meluava mieli.

Tuoreen Lopun ajan kansan lauluja -kasetin saatekirjeen mukaan olet julkaissut vuoden 2012 jälkeen 85 albumia ja EP:tä. Miten tuo on edes mahdollista ja mistä se musiikki oikein virtaa?

- Juuri jokin aika sitten laskin, että kaikki bändit ja projektit mukaanluettuna tuo luku on oikeammin 115. Tuossa luvussa oli vain J. Kill & Mr. Mule. En oikein tiedä sen mahdollisuudesta tai mahdottomuudesta, minulle se vain on luonnollinen rytmi tehdä asioita.

- Musiikki virtaa sieltä mistä kaikki muutkin ajatukset, eikä sitä oikein osaa kytkeä pois päältäkään. Toki se on mahdollista lähinnä siten, etten ole yrittänytkään tehdä kaikista fyysisiä levyjä, digitaalisena aikana ja internetin myötä, etenkin Bandcampin avulla musiikin julkaisu on helpompaa kuin koskaan, vaikka itsellekin toki fyysinen albumi on edelleen todella tärkeä asia.

Kilpinen nostaa vielä esiin sen, että kun egonsa jättää eteiseen musiikkia tehdessä, saa huomattavasti enemmän aikaiseksi. Vinkki, jota artisti on yrittänyt välittää myös muille. Lopun ajan kansan lauluja vaikuttaa erittäin henkilökohtaiselta tuotokselta. Onko siinä enemmän artistia itseään kuin kenties jossain muissa töissäsi?

- Vaikka kaikki työni on melko henkilökohtaista ja aika raskaastikin tunnelatautunutta, on tämä kasetti silti yksi henkilökohtaisimpia asioita joita olen tehnyt. Alunperin nauhoittaessani nämä biisit 2015 keväällä tarkoitukseni oli, ettei tätä tule missään muussa muodossa kuin kasetille. Kun julkaisu venyi, turhauduin istumaan sen päällä ja laitoin senkin internetiin.

- Kun sain tänä kesänä kasetitkin tehtyä, kuuntelin tätä levyä aika moneen kertaan koiran kanssa öisin pihalla käpsiessäni ja totesin, että tämän jälkeen ei haittaa ihan niin paljoa, jos kuolen. Olen tehnyt ainakin yhden asian, johon olen saanut tallennettua koko tietoisuuteni tässä elämäni vaiheessa, kaikkine valon ja varjon kontrasteineen, ja jos ymmärtää tämän, ymmärtää luultavasti myös minun ajatusmaailmani aika hyvin.

Musiikkisi on, ainakin em. kasetilla, heleän huuruinen psyko-folkin ja varjoisan dark ambientin sekoitusta. Mutta onko tämä ainoa suuntasi? Ja miten itse näkisit musiikkisi kehittyneen, sekä saneen mahdollisia vaikutteita?

- Tajunnanvirtaisuus on kaikessa tekemisessäni isossa osassa, ja näenkin, että juuri se on se olennainen asia, jota olen onnistunut hiomaan jotenkin "seuraavalle tasolle". Iso merkitys siinä on luultavasti zen buddhismilla, joka on vaikuttanut ajattelutapaani ja soittooni paljon jo nuoresta asti. Kaikki on juuri sitä mitä se on. Parhaan tuloksen saat kun pidät mielen täysin tyhjänä ja annat sormien soittaa mitä ikinä sattuvatkaan soittamaan, miettimättä sitä yhtään.

- Katsoisin olevani eniten velkaa Samuel Beckettille, Hermann Hesselle, William Burroughsille, sekä tietysti Bukowskille ja Tom Waitsille, joiden auton romuja ja juoppoja vilisevä maailma on itselleni jo lapsuudesta melko tuttu. Sedilläni ja isälläni oli mummolan pelloilla isot läjät romuautoja varaosina omiinsa, ja niissä leikittiin mukelona James Bondia ja paukuteltiin konepeltejä.

Entä kuinka merkittävä osa musiikki ja äänitaide ovat sinua? Onko musiikki sinulle enemmänkin tuntojen purkausväylä, jota ilman et tulisi toimeen, vai luovuutta innoittava keino jonka avulla saat luotua, mutta joka ei hallitse kuitenkaan tekemisiäsi?

- Alunperin musiikki alkoi siinä lukion korvilla, samoihin aikoihin kuin kirjoittaminen ja kuvataidekin. Ymmärsin melko nopeasti, että ne ovat minun tieni ulos siitä ahdistuneesta, impulsiivisesta ja aggressiivisesta ihmisestä, joka minusta oli vaarassa tulla. Kuvissa, sanoissa ja musiikissa on kaikissa oma rytminsä. Silti ne kaikki ilmaisevat aivan samoja asioita.

- Oikeastaan kaikki bändit joista olen lähtenyt ovat niitä, joissa soittaminen livenä ei vain onnistunut tekemään minän kadotustemppua. Kaikkein helpoiten itsensä hukkaa improvisaatiossa, ja sikäli J. Kill & Mr. Mulen bändimuotoinen livekokoonpanokin keskittyy täysin improvisaatioon, vaikka aluksi ajattelin, että kasetin biisien soittaminen olisi ollut jonkinlainen päämäärä. Pidettiin kuitenkin kahdet treenit ja totesin, että tämä ei vain tunnu oikealta, kun tiedän, että samalla porukalla voi saada aikaan myös täydellisen henkisen lunastuksen vailla mitään kompromisseja.

Elämmekö lopun aikoja - ja jos elämme, niin mihin tässä ollaan oikein menossa?

- Ihminenhän on elänyt lopun aikoja aina. Jokainen sukupolvi on muka ollut viimeinen, ja subjektiivisessa mielessä ihminen elää aina oman loppunsa aikaa. Kyllä minä ajattelen elämää kuolemastani pois päin, enkä syntymästäni eteenpäin. En jaksa uskoa siihen, että tässä olisi loppu lähellä. Ihmiset kehittävät maailmaa koko ajan parempaan suuntaan, vaikka kuulemmekin vain niistä surullisista ja ahdistavista asioista. Opimme käyttämään jätteemme paremmin hyödyksi, tuottamaan puhtaampaa energiaa ja kehitymme koko ajan tietoisemmiksi toistemme sosiaalisistakin ongelmista. Kaikki kehitys vaan vaatii omat kasvukipunsa, ja edellinen sukupolvi on aina pitämässä hanakasti kiinni omasta maailmastaan, joka ei vastaa enää todellisuutta välttämättä mitenkään päin.

Julkaisujesi kansitaiteet ovat mielenkiintoisia, ja paikoin hyvin voimakkaita tunne-elämyksiä aiheuttavia. Kuka kannet tekee ja kuinka haastavaa on ollut löytää kullekin julkaisulle se sopivin kansi?

- Teen kannet itse, kuten miksaukset ja kaiken muunkin paria levyä lukuunottamatta. Monesti kansikuvat tulevat mieleen musiikkia tehdessä, joka piirtyneinä kuvina tai värimaailmoina, mitä kautta niiden toteuttaminenkin on huomattavan paljon nopeampaa, kuin jos selittäisin jollekin erikseen mitä olisin vailla. Viime aikoina on kiinnostus kallistunut enemmän ja enemmän myös valokuvaukseen, etenkin betoniseiniin ja muuhun abstraktimpaan kuvaan. Tätä myötä olen myös hommaamassa omaa kameraa, koska vaikka tuota kuvamateriaalia nyt on kaikinpuolin varastossa vielä muutamaakin levyä varten, on joskus lähinnä sellainen fiilis, että tietty biisijoukko tarvitsisi sellaisen valokuvan, jonka näen päässäni, mutta jota minulla ei ole.

Onko jokin kuva johon olet viehtynyt erityisen paljon, ja jos on, niin miksi?

- Kaijurnus-levyn kansi on sikäli mieleinen, että sillä keikalla, jolla tuo nauhoitettiin ymmärsin todellakin valojen merkityksen tajunnanvirtana soittamisessa ja aloin kiinnostua värien ja valojen psykologisesta efektistä ja yhteydestä soittamiseen enemmänkin. Lisäksi se oli ensimmäinen täysin improvisoitu loopperikeikka, eikä minulla ollut mitään käryä siitä mitä olin menossa tekemään, mutta sen jälkeen tiesin, että näitä tahdon tehdä kyllä aina!

Noin runsaan julkaisumäärän myötä olisi kiinnostavaa kuulla, kuinka kappaleesi yleensä syntyvät?

- Tajunnanvirtana. Kitara käteen, tai mikä nyt sattuu ensimmäisenä käteen osumaan, rec päälle ja siitä se alkaa sitten tehdä itse itseään. Monesti saatan tehdä montaakin biisiä samaan aikaan, ehkä olen nauhoittanut jonkun pohjan aiemmin ja sitten alan katsella niitä läpi ja soitella lisää juttuja niihin. Minulla harvemmin on kappalerakenteista, kertosäkeistä tai muustakaan mitään hajua aloittaessani, mutta kyllä ne sieltä löytyvät, kun soittaa vaan.

Itseasiassa katsoin jokin aika sitten dokumenttia japanilaisesta perinnemusasta, ja huomasin että omat kappalerakenteeni saattavat olla monesti samanlaisia: pitkään toistuvan A-osan jälkeen tulee lyhyt B-osa, josta palataan taas pitkään A-osaan. Tämän havaitseminen oli aika mielenkiintoinen ja yllättäväkin juttu.

J. Kill & Mr. Mule on siis julkaissut paljon materiaalia, mutta oletko käyttänyt muita artistinimiä/yhtyeitä musiikkisi julkaisuun?

- Aiemmin mainittu grindcore-bändi Cut To Fit on kai näistä bändiviritelmistä tunnetuin. Lisäksi soittelen kitaraa psykedeelisessa bluesrokkibändissä, Harhakuvia, minkä lisäksi meillä on tuollainen kokeellinen kollektiivi Matatadrone. Ensimmäisessä on päässyt ehkä ensimmäistä kertaa bändimuodossa soittelemaan musiikkia, joka hengittää vapautuneesti ilman mitään raskaamman musiikin ilmaisun kahleita, toisessa taas saa säilyttää täydellisen vapauden oikeastaan kaiken suhteen. Joka keikka on ollut oikeastaan ihan eri musaa, mutta viime keikan myötä pääsi taas huudattamaan kitaran kiertoa ja kolistelemaan metallipönttöjä, mikä oli niin kivaa, että kokeillaan sitä ainakin kerran uudestaankin. Lisäksi näitä soolojuttuja on ollut Norman Bates Blues Band, jolla olen keskittynyt lähinnä tuohon särötetympään dronehommaan, sekä Electric Hobo, jolla on tullut tehtyä mm. powerviolencea ja noisea.

Jos voisit ottaa autiolle saarelle vain yhden oman levysi, se olisi...?

- En mitään. Ottaisin nauhurin ja helvetillisen läjän pattereita, ja koittaisin tehdä uusia levyjä kivillä ja kookospähkinöillä.

Haastattelu: Mika Roth, livekuva: Tero Doukas muut kuvat: Jere Kilpinen