12.12.2016
Sokea blues-kitaristi Jeff Healey kuoli sairauden murtamana, alkuvuodesta 2008, vain 41-vuoden ikäisenä. Mestarin ”kadonnut albumi” vuosilta 1996-1998, Heal My Soul, julkaistiin maaliskuussa 2016, sopivasti Healeyn 50-vuotispäivänä, mutta siinäkään ei ollut vielä kaikki arkistojen kätköistä pelastettu materiaali.
Provogue
Tunnustan heti alkuun, etten ole niitä kaikkein helpoimmin innostuvia musiikinkuulijoita, kun kyseeseen tulee jo edesmenneen artistin aiemmin julkaisemattoman materiaalin työntäminen markkinoille. Tältä pohjalta tartuin Jeff Healeyn nimissä julkaistuun kiekkoon vähintäänkin varautuneena, mutta annetaan musiikille mahdollisuus, sillä siitähän tässä kaikessa on lopulta kyse.
Kuten julkaisun nimi, Holding On: A Heal My Soul companion, antaa ymmärtää, uusi kiekko on suorasti kytköksissä A Heal My Soul -albumiin. Tuoreen kiekon viisi aiemmin julkaisematonta raitaa ovatkin peräisin tuolta samalta ajanjaksolta, eli vuosilta 1996-1998. Tarina ei kerro miksi nämä kappaleet jäivät aikoinaan rannalle, mutta asiaan saattaa olla kytköksissä se, että vuoden 2000 Get Me Some -albumi jäi Healeyn viimeiseksi blues-kiekokseen. Tuon jälkeenhän kitaristi hajotti The Jeff Healey Bandin ja suuntasi kohti jazzin ihmeellisiä maailmoita, pyöräyttäen vielä nipun kiekkoja ennen kuolemaansa mm. The Jazz Wizardsin kanssa.
Jäivätkö nämä raidat siis julkaisematta, koska Healey tunsi bluesin jo rajoittavan häntä? Olivatko välit basisti Joe Rockmanin ja rumpali Tom Stepheniin tässä vaiheessa niin huonot/kireät, että työstä ei yksinkertaisesti tullut mitään? Näihin kysymyksiin emme taida saada koskaan täysin rehellisiä vastauksia, mutta musiikin perusteella Healey yhtyeineen tuntui olevan yhä mainiossa vedossa, kun näitä biisejä demotettiin.
Ensimmäiseksi sijoitettu Love Takes Time on peruskauraa rouhean bluesrockin saralla, mutta kun perusasiat ovat näin ensiluokkaisesti mallillaan, niin mikäs siinä on rakkautta kaivatessa. Every Other Guy pyörii mehevämmin ja soundissa, sekä sielun poltteessa on selvästi tummempi sävy. Eikä väsymyskään iske pohkeisiin takakaarteessa, kun biisi on puristettu reiluun kolmeen minuuttiin. Dancing With the Monsters on selvemmin demovaiheeseensa juuttunut siivu, josta olisi pitänyt kehittää ronskimmin ottein jotain muistettavampaa, koska tässä muodossa biisi on väistämättä liian pitkä, paikallaan junnaava ja lopulta oikeastaan suhteellisen tylsä. Samat ongelmat koettelevat All That I Believen kestoa, etenkin kun kipale kuulostaa joltain puoli-grungeilulta. Onneksi ”arkistojen aarteet” vaihe sulkeutuu CNIBluesin hehkeään instrumentaaliin, joka onnistuu reilun minuutin mitassaan summaamaan taas sen kaiken hyvän, jonka johdosta Jeff Healey muistetaan yhä instrumenttinsa taitajana, joka sai kuusikielisensä kirjaimellisesti puhumaan.
