Pienet - Marraskuu 2016
Arpia: Rikkinäiset
Arpia on ollut useampaan otteeseen esillä Desibelin sivuilla vuosien saatossa. Niinpä reilu vuosi sitten käsiini päätynyt Rumia sanoja -albumi oli karvas pettymys, ryhmän suomirock kun oli hiottu niin siloiseksi, ettei moisesta saanut enää kunnon otetta.
Tuoreella kahden biisin sinkullaan bändi on taas napannut punaiset langat käsiinsä, mikä lupaa hyvää mahdollisen uuden pitkäsoiton kannalta. Vokalisti/kitaristi Jari Lappalainen onkin saanut biisikynästään irti ison puoliballadin, joka soi vaivattomasti ja vakuuttavasti. Rikkinäiset upottaakin koukkunsa jo alle minuutissa, eikä siivu irtoa takaraivosta tuon jälkeen niin millään. Irti ei nappaa kiinni aivan samalla hanakkuudella, mutta tässäkin biisissä on vahvuutta ja voimaa, jolla radiosoittoaikaa luulisi irtoavan. Pinnat vielä lopun kiihdytyksestä, joka rikkoo sopivasti kaavaa ja ravistelee kehyksiä muistuttaen, että tässä on silti kyse pohjimmiltaan menevästä rockista.
Arpia kertoo tarinoita arjesta suhteellisin tavallisin keinoin, mutta biiseissä on siinä määrin tuoretta kulmaa, että ne jaksavat innoittaa jopa näin harmaana aikana vuodesta.
Mika Roth
Carved in Ashes: Still Frozen Waters
Macaroni Penguin
Carved in Ashes julkaisi 10-luvun alussa pari lupaavaa pikkukiekkoa, joista etenkin melko tarkkaan kuusi vuotta sitten ilmestynyt
Neversary kestää edelleen vertailua aina tunnelmallisen metallin kärkibändejäkin vastaan. Niinpä olin aidosti ilahtunut, kun ryhmän uusin EP päätyi käsiini.
Still Frozen Watersin materiaali on peräisin useammalta vuodelta, joten biisejä on ehditty työstämään, sovittamaan ja hiomaan ajan kanssa. Eikä rohkeuttakaan puutu, sillä avaukseksi sijoitettu
Lost Wars on biisinipun pisin, monipuolisin, sekä metallisin rykäisy. Vertailu
Steve Wilsonin metallisimpiin bändeihin olisi helppoja, mutta onnekseen Carved in Ashes ei ole jäänyt vain toistamaan toisten tekemää, vaan uskaltaa rohkeasti kehittää soundia omakseen. Tosin pieni lisäterästys tuolla saralla ei vahingoittaisi ketään.
Martys of the Winter Solice ei oikein pääse vauhtiin, mutta
Days to Come lohduttaa seesteisellä virtauksellaan kuin ne kauneimmat
Katatonian biisit konsanaan. Herkempi puoli tuntuukin olevan ryhmälle se luontaisempi muoto, joten tuota suuntaa kannattaisi ehkä tulevaisuudessa kartoittaa rohkeammin. Lähes seitsenminuuttiseksi progemetalli teokseksi paisuva
The Unfinished Eternity on tahollaan bändin rohkein kädenojennus 70-luvun
Yesin,
Rushin sekä kumppaneiden suuntaan. Enkä ole täysin vakuuttunut tämän kyseisen suunnan kannattavuudesta, progejäteillä kun oli jo aikansa, eikä siitä saa juuri enempää irti kuin kiekon loppuun sijoitetusta piiloraidasta.
Mika Roth
Feral Burn: Cage of Time
Rock’n’roll! Ensi vuonna kymmenvuotista uraansa juhliva
Feral Burn on neljännellä pikkukiekollaan sellaisessa vedossa, että oksat poikki ja puoli Siperiaa. Trion soitto on aina ollut kuosissa, joten blues-rockin perustoille rakennetut rallit kulkevat kuin se kuuluisa juna raiteillaan. Vahvan 70- ja 80-lukulaisuuden hengessä biiseihin on myös upotettu pop-koukkua siihen malliin, että hetkittäin tekisi mieli huudahtaa
Van Halen!, Mutta näinhän se menee – kaikki on jo tehty ainakin kertaalleen, mutta tärkeää on löytää ne uudet, tai ainakin tuoreelta kuulostavat yhdistelmät, jotka antavat kappaleille ilmaa. Feral Burn onnistuu tässä tehtävässä ainakin kahdella raidalla neljästä, joten kiekkoa voi pitää jo siltä osin menestyksenä.
Ain’t Dead Yet on esimerkillinen levyn avaaja, sekä bileiden käynnistäjä, eikä
Cage of Timen hiljaisemmasta fiilistelystä pysty sanomaan juuri mitään ilkeää. Jälleen kerran se leuat sijoiltaan naksauttava ässä-biisi jää kuitenkin puuttumaan, mutta kappaleiden keskitaso alkaa nousemaan jo sellaisiin sfääreihin, että pitkäsoiton pyöräyttäminen olisi enemmän kuin perusteltua.
Mika Roth
Jani Matti Juhani & Mustat Käärmeet: Pelottaa
Plastic Passion
Uusi, sekä entistä radioystävällisempi,
Jani Matti Juhani & Mustat Käärmeet on napannut kaksi kappaletta keväällä ilmestyneeltä
Kis Kis -albumiltaan ja hionut niistä miellyttävämpiä siivuja. Ja jotta koko EP ei olisi vain vanhan toistoa, mukaan on sujautettu
David Bowien unohtumaton
Major Tom, lähes täysin unohdettuna käännöksenä vuodelta 1973.
Nimibiisi
Pelottaa rullaa eteenpäin kuin parhaimmat artistin rustaamat kappaleet, iskien silmää vasemmalle ja oikealle. Soundit eroavat hieman herran normaalista paletista, mutta kyllä ne tutut elementit ovat edelleen ihan siinä pinnan alla.
Maailman paskin biisi kaikuu puolestaan edelleen sitä 70-luvun glam-rockin voimaa, josta
Neon City Rockers -albumi on edelleen upein näyte. Tuo kiekkohan oli parhainta bowieismia alusta loppuun saakka, joten tältä pohjalta
Arto Sotavaltan käännös
Kapteeni Tom on kai johdonmukainen päätös EP:lle. Eikä siinä mitään, sillä kyllähän bändi Davidinsa taitaa, ja kun kyseessä on mitä puhtain kunnianosoitus, niin ei muuta kuin hattua pois päätä ja kumarrus kohti tähtimiestä.
Mika Roth
Kosmillinen purppura: Keväinen vallankumous
Kosmillinen purppura saattaa nimenä luoda jotain assosiaatioita ilmavan folkin suuntaan, etenkin kun EP:nkin nimi on Keväinen vallankumous, mutta ei. Tämä on näet raskasta ensimmäisen aallon thrash metallia, jossa lyriikat vain vedetään lievästi kieli poskessa (?) suomeksi.
Tänä thrash-ylitarjonnan aikana on tietysti hyvä erottautua massoista jollain tavalla, enkä voi väittää, etteikö jo
Moottorimania jäisi mieleen juuri sanoituksensa sekä kielensä johdosta. Eikä kyse ole vain kielivalinnasta vaan siitä, että sanat useammin lausutaan kuin lauletaan – saati sitten huudetaan. Ja juuri tästä yhdistelmästä syntyy komiikkaa, jonka tarkoituksellisuutta en lähde edes arvailemaan, mutta joka saa omanlaisensa kruunun
Iskelmässä. Tämähän kuulostaa samaan aikaan vanhalta
Testamentilta ja vielä vanhemmalta
Sleepy Sleepersilta, mikä on jo ajatuksen tasolla juuri niin järjetöntä, että sekoituksesta saattaa hyvinkin kasvaa vielä jotain huomattavasti suurempaa. En voi sanoa nähneeni ylimaallista valoa tämän kiekon myötä, mutta hatun nostan päästä jo silkan uhkarohkeuden/hulluuden ansiosta.
Mika Roth
pässilauma: Baltoskandia
pässilauma oli viimeksi Desibelissä esillä reilu kolme vuotta sitten, kun ryhmän
pitkäsoitto puski täysillä syliini. Nyt sarvekas joukko on päättänyt julkaista kaksi EP:tä kertaiskulla, joista tämä Baltoskandia on neljän raidan sekä noin 11 ja puolen minuutin mittainen annos punk-rock-postpunk-metalli-pop räimettä. Äänitys- ja julkaisurima on kuuleman mukaan haluttu pitää mahdollisimman matalana, jotta yksiikään neroleimaus ei pääse karkuun. Tämä tietysti johtaa siihen, että kaikenlaiset filtterit on kytketty pois päältä, mutta mitä niistä hudeista kun kunnareitakin ropisee, vai?
Turpaan tulee siis niin soundillisesti, tyylillisesti, kuin muutenkin vaan. Kulmat kolhivat ja kokonaisuuksista on ihan turha puhua, mutta on tässä ansionsakin. Nimibiisin postpunk on (ihan oikeasti) upeaa kuultavaa, eikä niissä muissakaan raidoissa varsinaisesti vikaa ole.
Kylläpä olut maittaa luiskahtelee jo huumorin puolelle, kunnes
Baby, mä oon hardcore tulee ja kiteyttää kaiken kiteytettävän tuolla saralla:
”Haluan nousta esimieheksi, alaisten jatkuvan vittuilun kohteeksi”
Puolivillaista kohkausta vai nerokkuutta ennakoivaa luomisen vimmaa? Aika näyttänee, jos sekään.
Mika Roth
pässilauma: Sa-no-ja
Sa-no-ja on mitoiltaan miltei identtinen Baltoskandian kanssa, eikä kaavoja ole muutenkaan lähdetty sen kummemmin rukkaamaan uusiksi. EP on asenteeltaan ja soundeiltaan sisarustaan punkimpi, ronskimpi ja räiskyvämpi, mutta pintojen alla kyseessä on sama orkesteri, jonka tyyli on mielenkiintoisella tavalla omanlaisensa. Se ei aina välttämättä miellytä, mutta saa ainakin mitä suurimmalla todennäköisyydellä aikaiseksi reaktioita.
Esimerkiksi
Sisusta kodista vankila osaa pyöriä harvinaisen hedelmällisen aiheen ympärillä, sillä monihan meistä on tavallaan oman arkensa uhri. Ja kuten toisella EP:llä, myös nyt ankkuriraita eroaa melkoisesti muusta materiaalista, sillä
Talviaurinko on ilmiselvä postpunk-helmi.
Tarina ei kerro miksi pässilauma on pohjimmiltaan päätynyt julkaisemaan kaksi EP:tä, kun muutamalla lisäbiisillä kasassa olisi ollut ihan kunnon pitkäsoittokin. Yksi syy saattaa olla se, että näin ehyistä kokonaisuuksista ei tarvitse välittää tippaakaan, tai sitten aivot on vain nostettu narikkaan ja annettu palaa.
Mika Roth
Revulsion: Last Echoes of Life / Walls
Oululainen
Revulsion kaikui kammiossani viimeksi melkein tasan kuusi vuotta sitten, jolloin bändin
Undressing External Humanity -kiekko muistutti Floridan death metalin suuruudesta.
Sittemmin bändille on tapahtunut yhtä jos toistakin, mutta tyyli ei ole juuri siirtynyt alkuperäisistä viilloista. Edistystä on tosin tapahtunut, sillä siinä missä Revulsion vielä kuusi vuotta sitten muistutti lähinnä muiden tekosia, on ryhmä vuoden 2016 lopulla lähentynyt huomattavissa määrin genren kärkikahinoita, ainakin kotimaisissa piireissä. Kahden biisin sinkku on vain reilun kuuden minuutin mittainen metallikeskitys, tempon pysytellessä yllättävänkin rauhallisena. Raskaus onkin nostettu nopeuden edelle, eikä ensimmäisenä kuultava
Last Echoes of Life ole enää puhtainta deathia kaikkein puristisimmassa mielessä, mutta pieni horisontin avaus tekee vain hyvää kokonaisuudelle, joten polulla kannattaa jatkaa edemmäs.
Mika Roth
The Lone Madman: Dready Task
Ja tässä sitten astetta tuhdimpi annos doomin voimaa.
The Lone Madman avaa julkaisu-uransa kolmen biisin sekä intron mittaisella EP:llä, jolle kertyy mittaa hieman päälle 34 minuuttia. Eli nyt niitä kiviä sitten todella kieritellään ylämäkeen ilman kiireen paineita. Uh-huh! EP julkaistiin itse asiassa jo kuluvan vuoden keväällä, mutta ei anneta moisen pikkuasian häiritä kunnon doom-löylytystä.
Intron perään hiljalleen aukeneva
Soul Stillborn on biisikatraan lyhin ja selvästi myös koukukkain ralli, eivätkä pienet kumarrukset stonerin suuntaan ainakaan heikennä tilannetta.
Invocation rollaa heavy rockiaan astetta rennommin ja periaatteessa kaikki tarvittava on kasassa, mutta siinä missä pitäisi ottaa rohkeita askeleita eteenpäin, tai tehdä asiat jotenkin muuten kuin olisi arvattavissa ennalta. The Lone Madman on siitä otollisessa tilanteessa, että sillä on tehtävänä vielä valintoja – lähteäkö syvemmälle doomin hautuumaille, vai rokata stonerimmin. Näytteen perusteella voisin suositella doomahtavan stonerin kehittämistä, mutta vauhtia on hyvä pitää yllä, sillä synkistellessään hitaammin The Lone Madman tuntuu kadottavan persoonallisuutensa paremmat puolet.
Mika Roth
Lukukertoja: 5214
