Folkpopbluegrass muuttui masennuspopiksi

Kaneli julkaisi jokin aika sitten pitkään odotetun Hazy Days -pitkäsoittonsa, joka kohotti ainakin allekirjoittaneen mieltä kummasti, vaikka ”masennuspoppia” onkin. Niinpä kävi aiheelliseksi haastatella yhtyettä, ja kysymyksiin vastasi tällä kertaa basisti/vokalisti Kaisa.

Niin, neljä vuotta sitten, kun Desibeli haastatteli teitä viimeksi, olitte juuri julkaisseet Tommy´s Broken Guitar EP:n. Soittajien nimetkin taisivat tuolloin olla hieman toisenlaiset kuin nykyään. Mitä kaikkea näihin vuosiin on mahtunut ja miten olette mielestäsi muuttuneet merkittävimmin yhtyeenä?

- Muutimme Helsinkiin, kun 22-Pistepirkon Asko Keränen pyysi meitä studiolleen tekemään levyä. Olemme saaneet kerättyä rahaa muutamiin uusiin soittimiin mukaan luettuina rumpusetti ja sähkökitara. Yritys käyttää toisia nimiämme "taiteilijaniminä" vesittyi, kun emme yksinkertaisesti muistaneet käyttää niitä. Siinäpä suurimmat muutokset.

Allekirjoittaneen mielestä tilanne ei ole aivan näin yksinkertainen. Merkittävä muutos kun on tapahtunut myös itse musiikin puolella, sillä folkpopbluegrass on hiljalleen kääntynyt hieman toisenlaiseksi masennuspopiksi. Tai siis, ainakin omasta mielestäni trion pop on nyt powerimpaa ja rock punkimpaa kuin aiemmin, mutta nämähän nyt ovat mielipidekysymyksiä.

Tuore pitkäsoitto, Hazy Days, on vajaan puolen tunnin ja kymmenen kappaleen mittainen annos Kanelia, mutta tekijöillä itsellään on tällä hetkellä hieman ristiriitainen suhde luomukseensa. Levyn työstäminen oli niin pitkäkestoinen prosessi, ettei sen biisejä kuuleman mukaan ainakaan juuri nyt kestä soittaa, saati sitten kuunnella. Reaktion ollessa näin vahva, on suorastaan pakko kaivella hiukan lisää aiheesta. Eli, tuliko kiekosta nyt sitten sellainen kuin siitä pitikin tulla?

- Levyn tekeminen kesti niin kauan, että visio siitä, millainen siitä piti tulla, haalistui jo noin kolme vuotta sitten.

Biisit ovat koukukkaita, ja vaikka niistä voi kuulla muidenkin vaikutteita, ovat ne selvästi Kanelin tuotoksia. Olin kuulevinani siellä Elasticaa, The Rentalsin kaikuja, mahdollisesti Pavementia, ja ehkä vähän muitakin, mutta miten itse näkisitte vaikutteiden painon musiikissanne ja mistä suunnasta mahdollisia vaikutteita on saatu?

- Noista en ole ikinä kuullutkaan. Ainut, mistä yritämme ottaa vaikutteita, ovat hyvät biisit – genrestä ja bändistä välittämättä. Koitamme itse tehdä mahdollisimman hyviä popkappaleita. Tyylilaji ja toteutus ovat toisarvoisia.

Kiekon loppuun on sijoitettu managerin puhe -niminen raita. Mistäs tuossa on oikein kyse?

- Se äänitettiin salaa äidin keskeyttämissä bänditreeneissä. Äiti oli buukannut meidät keikalle johonkin juhliinsa, ja halusi varmistaa, että soitamme tapahtumaan sopivan setin. Tajuttiin vasta jälkeen päin, että se olisi pitänyt sijoittaa levyn ensimmäiseksi raidaksi.

Kappaleista etenkin Ocean, Dance ja Erica ovat tarttuneet allekirjoittaneen takaraivoon, mutta soittajien omia suosikeita on tällä hetkellä turha udella, koska – kuten edellä jo todettiin – niitä ei haluta edes kuunnella. Sessioista jäi kuitenkin rannalle noin levyllinen kelpo biisejä, joten toivotaan että niistä saadaan jotain julkaisua lähitulevaisuudessa.

Kanelin biisit syntyvät useimmiten siten, että kitaristi/vokalisti Anna ja Kaisa tekevät ne tahoillaan itsekseen. Kummatkin ovat hieman kyynisiä, eli bändin Lennoneita, eikä optimistisuutta löydy kuin rumpujen takaa. Olette kaikki siskoksi, joten miten sisarus-suhteet ovat kestäneet bändipaineessa?

- Meillä on krooninen tappelu meneillään koko ajan. Siskoissa on kuitenkin se hyvä puoli, ettei niistä saa eroa.

Trio on toimiva muoto, mutta onko se pysyvä tila, vai tuletteko laajentamaan bändiä esim. live-soittajilla?

- Me oltais haluttu pikkuveli soolokitaristiksi mutta äiti ei halunnut lisää lapsia, Näillä siis mennään.

Olette heittäneet keikkaa jo vuosia, mutta vieläkö siitä saa samanlaista potkua kuin alussa - vai kenties jopa enemmänkin?

- Keikkailu on muuttunut positiiviseen suuntaan siinä, ettei kenenkään ole tarvinnut olla enää kuskina sen jälkeen, kun reilu vuosi sitten ajoimme keikkamatkalla Helsingistä Rovaniemellä automme katolleen. Nykyään käytämme useimmiten julkisia ja nokkakärryjä.

Pohdinnat uran seuraavista liikkeistä eivät juuri saa mielikuvitusta laukkaamaan. Paitsi kotimaisen elokuvan suuntaan.

- Meidän ura tulee varmasti muistuttamaan korkeintaan jotain Kaurismäen elokuvaa. Odotukset on niin matalalla, että pettymykset tulee olemaan pieniä.

Toivotaan että tarina kulkee kuten niissä Kaurismäkien ei-niin-murheellisissa elokuvissa. Kenties jopa kuten Cha Cha Chassa… Mutta nyt on viimeisen kysymyksen aika: miksi ette missään nimessä halua tulla isoina?

- Hmm. Poliisiksi. Kelan tädiksi. "Levy-yhtiön jätkäksi".

Haastattelu: Mika Roth, kuva: Nauska