Biffy Clyro
28.10.2016
Helsingin Jäähalli/Helsinki
Biffy Clyro ryöpytti Jäähallin Black Boxissa lyhyitä punkrockpaahtojaan, progressiivisempia helmiä suurine kertosäkeineen ja popballadeita niin dynaamisella ja karismaattisella otteella, että kaksi tuntia meni kuin heittämällä.
Otamme kaljat, pienemmät. Aikataulun mukaan lämppärin pitäisi aloittaa jo vartin päästä, mutta Helsingin jäähallin kentälle vievät ovet näyttävät olevan kiinni. Kun kaljat alkavat olla kulausta vaille entiset, alkaa jäähallin puolelta kuulua musiikkia. Väki katselee epäuskoisena, että ”nytkö ne vasta soundcheckaavat”. Joku koettaa oveakin. Lukossa on.
Biisit jatkuvat, eivätkä ne kuulosta enää testailulta. Tapahtuma on kuulemma loppuunmyyty, eli luulisi paikalla olevan jo hitusen enemmän porukkaa. Pieni kierros narikan takaa paljastaa, että ovet tosiaankin on avattu, mutta toisella puolella sisääntuloa siitä ei ole kerrottu mitään. Lonely the Brave soittaa toiseksi viimeistä biisiä, mikä harmittaa, koska vihaisesti riehaantuneelta The Nationalilta kuulostava yhtye on levyllä ja pienen pätkän perusteella livenäkin vakuuttava. Voimme kaverini kanssa syyttää itseämme tyhmyydestä mutta hieman puutteellisia opastuksiakin. Turhan tyhjälle kentälle olisi kiinnostusta useammallekin.
Yhdeksän aikaan tiedämme jo, missä olla, ja paikkavalinta on erinomainen: täydellinen näköyhteys lavalle ja ympärillä ilmiselviä faneja. Biffy Clyron monipuolisuus näkyy sen yleisössä, sillä keikoillaan nousevat samaan tahtiin Joy Division -paitaisen vaihtoehtokuuntelijan ja American Pie -elokuvien melodiseen punkrockiin ihastuneiden nyrkit. Sen riffeille nyökyttelevät hyväksyvästi rockradioiden kestokuuntelijat, jotka ovat saaneet komeista miesvartaloista kiinnostuneet tyttö- tai poikaystävänsäkin mukaan.
Edessämme on lihaksikas ja tiukkakatseinen kaljupää, jonka reaktiot tulevat kiinnostamaan. Jos tuo kehtaa riemastua, bändi on onnistunut.
Biffy Clyro aloittaa lähes minuutilleen ajallaan ja vetää heti uusimman levyn ensimmäisen biisin, kuten keikoilla nyt yleensä on tapana tehdä. Kun pari minuuttia on kulunut, on pakko antaa seuraava ohjeistus; älkää uskoko festarikeikkoja!
Näin Biffy Clyron viimeksi Ruisrockin päälavalla, kun heidän monipuolisin albuminsa Opposites oli ilmestynyt. Varsinkin sillä ja aiemmillakin albumeilla ihastuttanut moniulotteinen tyylikirjo ja tunnelmahyppelyt yksinkertaistettiin Turussa melko suoraviivaiseksi rokiksi niin, että lavalla oli kolme tasaveroista, hyvin yhteen soittavaa muusikkoa, joiden esiintyminen ei pettänyt eikä sen enempää jäänyt mieleenkään.
Samat miehet ovat lavalla nytkin, mutta ns. oman yleisönsä edessä yksi heistä, Simon Neil, on tähti. Hän on astunut ehkä fyysisesti yhden askeleen eteenpäin ja noussut henkisesti pari ylöspäin. Sori Green Dayn meininkiin ihastuneet, mutta yleisön voi voittaa puolelleen muutenkin kuin huutamalla heiijjoooota tai puhumalla hassuja. Kyllä me suomalaiset laulamme, jos vain laulattaa. Osa Neilin viehätyksestä on ryysyläislookin ansiota, mutta vaikuttavinta on joka eleestä huokuva itsevarmuus ja läsnäolo. Soundiaan pienempi yhtye soittaa lisäksi valloittavan hyvin yhteen.
Kalju mies edessämme on kuitenkin eleetön.
Viidentenä kuultava Spanish Radio soi livebändillekin sovitettuna niin mahtipontisesti, että yleisö on viimeistään voitettu puolelleen. Opposites- ja Only Revolutions -albumien kappaleet muodostavat keikan rungon. Uutta Ellipsistähän tässä ikään kuin juhlistetaan, mutta Biffy Clyrolla on tapana saada kappaleiden liveversiot täyteen loistoonsa parin vuoden viiveellä. Uutuuden kappaleista vakuuttavin on yllättäen raskas On a Bang, joka tuo tummuudellaan iltaan vielä yhden uuden sävyn. Tuoreet popballadit ovat kitaratuliksen välissä raikkaita mutta eivät vielä tuo levyversioihin juurikaan lisää. Loppua kohden voimistuva Black Chandlerier voittaa kevyemmän sarjan selvästi, ja sen jälkeen kalju mieskin taitaa hymyillä ja taputtaa kevyesti.
Parhaimmillaan skotit ovat progressiivisimmissa kappaleissaan, jotka kulkevat koukeroisista rakenteistaan huolimatta saumattomasti kohti suuria kertosäkeitään, jotka saavat yleisöltä vaatimansa tuen. Niiden ja popvetojen kanssa toimivan kolmion täydentävät voimakkaat punkrockrypistykset. Dynamiikka toimii eri sävyjen välillä, ja jäähallin yleisö laulaa niiden kaikkien mukana. Luulin tuntevani materiaalin hyvin, mutta osaamiseni kalpenee kaikkien ympärilläni olevien rinnalla. Tai lähes kaikkien: kalju mies puutuu ja lähtee Medicine-herkistelyn alettua takariviin tai kokonaan pois.
Helsingin Jäähallin Black box -formaatti, jossa katsomo on peitetty verhoilla ja tarjolla on ainoastaan seisomapaikkoja, on soundeiltaan toimiva ja riittävän tiivis luomaan yhtenäisen, alusta loppuun kestävän tunnelman. Yksinään tila ei takaa onnistumista, minkä todisti keväällä samassa paikassa muuan legendaarinen walesilaistrio, jonka skotit pieksevät nyt rökälelukemin – urheilutermeillä peli-ilon, itsevarman ratkaisijan ja joukkuehenkensä ansiosta.
Teksti ja kuvat: Pietari Raekallio
