Gregorian: Live! Masters of Chant - Final Chapter
19.10.2016
Gregoriaanisen laulun ja länsimaisen musiikin suuret hitit yhteen saattanut tarina on saavuttanut päätöksensä, vai onko? Viimeisen albumin jälkeen tehty viimeinen kiertue on nyt ikuistettu kuvalla ja äänellä, joten ainakin kaikki on pohjustettu lopullista esiripun laskua silmällä pitäen.
Ear Music
Saksalainen Gregorian on syntymästään asti ollut kiistelty tapaus musiikkimaailmassa. Bändin taustalla vaikuttaneet henkilöt ovat alusta saakka pysyneet enemmänkin taustalla, palkattujen ja kokeneiden kuorolaulajien hoitaessa varsinaiset esiintymiset, ja ollessa Gregorianin kasvot – tai huput – miten vaan. Siinä missä laulajia on vuosien saatossa tullut ja mennyt, ovat Amelia Brightman, Carsten Heusmann ja Jan-Eric Kohrs johtaneet sirkusta ammattimaisesti, eikä show ole juuri pysähdellyt.
Numerot ovatkin vakuuttavia: 14 pitkäsoittoa sitten vuoden 1999, sen päälle joukko kokoelmia, muutama sinkku ja 10 kuvallista tallennetta, ennen tätä massiivista loppurysäystä. Arvioitavakseni saatu versio on blurayn ja kahden CD-levyn laitos, joten kaikki 26 kappaletta voi nauttia joko ensiluokkaisella kuvalla, tai ilman, minkä lisäksi blurayn puolelta löytyy vielä 6 musiikkivideota, sekä lähinnä hullutteluista rakentuva taustakooste.
Vuosien saatossa on siis julkaistu sellaiset määrät kevytsynagregoriaanitettua materiaalia, että kasaan olisi saanut settilistoja toinen toisensa perään. Jokaiselle levyllehän on valittu lähinnä muiden kuuluisiksi tekemiä hittejä, tai muilla tavoin merkittäviksi kasvaneita musiikin merkkipaaluja. Yli kahden tunnin ilotulitus silkkaa listakamaa olisi silti haastavaa kelle tahansa, mutta kun keikkoja on takana satoja, on tästäkin joukosta kasvanut asiansa osaava ja tilanteet hallitseva koneisto, jonka live-esiintyminen on tarkoin punnittu ja kaikkia taiteen sääntöjä noudattava vuoristorata.
Keikka käynnistyy (tietysti) Masters of Chant -kappaleella, josta siirrytään kuin luonnostaan U2:n Still Haven’t Found What I’m Looking Forin pariin, jonka kylkeen on nidottu Yazoon muinainen Only You -hitti. Mitä yhteistä näillä raidoilla on? No, ne lauletaan samalla tyylillä ja paisutetaan samalla mahtipontisella tavalla, eli ne gregoriaanitetaan. Ja tällä tavoin ryhmä voi ottaa vaikka minkä hevisiivun, pop-helmen ja vaikka folk-rallin, ja muokata niistä yhtenevän potpuurin.
Lähestymistapa on tinkimätön ja Gregorianin tyylistä joko pitää tai ei, mutta kunnia on annettava sovitustyölle sekä tinkimättömälle uskolle omaan työhön. Kuorolaisia avustavat romanialainen tenori Narcis Iustin Ianău, joka esiintyy tässä yhteydessä vain nimellä Narcis, sekä Amelia ”Sarahin sisko” Brightman. Harmonioita ja korkeita nuotteja, viivyteltyjä lyriikoita, venytettyjä vokaaleja ja kaiken takana tietysti iso, iso, ISO synamatto. Livetilanteessa kakkua on koristeltu vielä saksalaiseen tyyliin sähkökitaralla, jonka soittajalla on suurimpia vaikeuksia pysyä ns. ruodussa. Tai ehkä kitarasankaristelu on vain soittajan DNA:ssa, eikä hän voi olla irvistelemättä ja heiluttamatta keppiään – sanotaan lyriikoissa sitten mitä vain.
Kuten todettua, toteutuksista ja näkemyksistä voi olla montaa mieltä, mutta ainakin The Alan Parsons Projectilta lainattu The Raven taittuu isolta bändiltä isosti, laulun sekä lisukkeiden suhteen toimiessa paremmin kuin useimmiten. Samat sanat täytyy todeta AC/DC:n Hells Bells -siivusta, uskokaa tai älkää. Joskus ne etukäteen kaikkein ilmeisimmiltä vaikuttavat ohilyönnit vain tuottavat kunnareita. Etenkin kuvallisen annin kera mullistavin kokemus on silti eurodancetus Just For You, jolloin lavalla voi nähdä tanssivia ja kerrassaan riehaantuneita gregoriaaneja. Tämä lienee mahdollista vain saksalaisessa maailmassa. Vakavammasta, ja eteerisemmästä, tarjonnasta onnistuneimpia numeroita ovat puolestaan em. Narcisin näytökseksi kasvava Gloria, sekä Nine Inch Nailsin repertuaarista kotoisin oleva Hurt, jonka kuoro kiskaisee kuin Johnny Cash konsanaan – taisi olla samat muutokset sanoituksessakin käytössä.
Niin CD- kuin BD-puolella äänenlaatu on ensiluokkainen ja keikka on kuvattu melkoisella kamera-arsenaalilla. Näin keikasta ja – mahdollisesti – viimeisestä gregoriaani-voitelusta voi nauttia kuten parhaimmasta konsertista. Ja jos joukko lavalla laulavia ”munkkeja” tuntuu ajatuksena epäkiinnostavalta niin älkää epäröikö, kyllä niillä valoilla ja pommeilla saadaan paljon aikaan, eivätkä kuorolaiset kumppaneineen ole suinkaan juurtuneina lattiaan, vaan estradia käytetään aktiivisesti halki esiintymisen.
Mika Roth
