05.10.2016
Mikkelissä vuonna 2004 perustettu Hanging Garden on käynyt läpi monia muutoksia. Jälleen yksi luku yhtyeen tarinassa sulkeutui, kun ryhmä niputti viisi kappaletta, joista osa oli vanhempia, osa taas uudempia, tuoreeksi pikkukiekoksi. Yhtyeen vokalisti Toni Toivonen rupatteli hetken Desibelin kanssa, ja lisäksi ääneen pääsivät lopuksi vielä EP-levyn kaksi kovan luokan vokalistivierasta, Swallow the Sunin Mikko Kotamäki, sekä The Moth Gathererin Victor Wegeborn.
No niin, aloitetaanko ihan pakollisella kysymyksellä - eli kuinkas roikkuu?
Toni: - Varsin hektisesti roikkuu. Lyriikka- ja musiikkivideoita on tulossa uuden julkaisun jokaiselle biisille ja uutta materiaaliakin työstetään samanaikaisesti. Videotkin tehdään enimmäkseen DIY-henkisesti bändin sisällä, joten työsarkaa piisaa.
Hanging Garden julkaisi siis juuri Hereafter EP:n, jonka saatteessa vihjailtiin myös tulevasta materiaalista. Tonin mukaan tiedossa onkin uusi pitkäsoitto, jolle EP:n kappaleita ei kelpuuteta. Mutta ainakin omasta mielestäni näistä viidestä pikkukiekon siivusta jokainen on sen verran vahva, että olisitte saaneet kasaan vaivatta albuminkin. Oliko studiossa siis kiusaus tehdä vielä pari, kolme rallia lisää, vai palveliko EP-muoto juuri nyt parhaiten tarkoituksianne?
- Tästä käytiin itse asiassa keskustelua, jota voisi jopa kutsua väännöksi. Itse ehdotinkin juuri sitä, että oltaisiin puserrettu muutama kappale lisää, ja julkaistu sitten ihan albumin mittainen tuotos. Vahvin argumentti kuitenkin oli, että tehdään nyt nämä vanhat aihiot pois tieltä, ja lähdetään sitten haistelemaan uusia tuulia pitkäsoiton materiaalin suhteen. Mielestäni ratkaisu oli oikea, sillä nyt EP:n jälkeen syntynyt uusi materiaali on vahvaa, synkkää ja aika erilaista kuin EP:lle päätynyt kavalkadi.
Hereafter on jo viides julkaisu sitten vuoden 2013, kokoonpanon asetuttua uomiinsa vuoden 2011 tienoilla. Julkaisutahti on Toivosenkin mukaan ollut melko tiuha, tosin uudessa kokoonpanossa lähes jokainen kyhäilee tahollaan biisiaihioita. Näin laatu on pysynyt korkeana, mutta oletteko nyt yhtyeenä siinä pisteessä jossa haluatte olla?
- Yhtyeenä olisi tietysti kiva olla aina isompi, suositumpi, ja näkyvämpi, jotta voisi käyttää enemmän paukkuja ja ajallisia resursseja luomistyöhön. Tietenkään tämä ei ole mikään ensisijainen motivaattori, ja nyt yhtyeen toimintakulttuuri onkin mielestäni tällä kokoonpanolla melko optimaalinen ja hioutunut niin, että luomistyö on antoisaa ja vaivatonta. Linjaus materiaalin suhteen säveltäessä on varsin löyhä. Enemmänkin kyseessä on mielestäni jonkinlainen sanaton intuitiivinen konsensus siitä, millaisia tunnelmia musiikilla tavoitellaan.
Entä kuinka paljon yhdeksän vuoden takaisella Inherit the Eden -debyyttialbumin tehneellä ja nykyisellä bändillä on eroa esimerkiksi ideologisella, tyylillisellä ja tavoitteellisella tasolla?
- Ero ensimmäisen albumin aikaiseen Hanging Gardeniin on luonnollisesti valtava, kun neljä viidestä alkuperäisjäsentä on mennyt vaihtoon. On vaikea sanoa mitään ideologiasta tai tavoitteellisuudesta, kun orkkiskokoonpanon primus motor, Matti Reinola, jätti yhtyeen 2013. Tyylillisesti ehkä muutos on tapahtunut juuri sen kautta, että tekijöitä on useampi, eikä mitään tiukkaa linjausta tyyliseikoista tai soundista ole. Lyhyesti sanottuna, melko lailla eri yhtyeestä on kyse, mutta majesteettiset maailmanlopun meiningit ovat alkuajoista säilyneet osana musiikin fiilistä.
Teillä on aika kovia vokalistivierailijoita EP:llä. Kuinka herrat Kotamäki, Wegeborn ja Höbgom päätyivät mukaan sessioihin?
- Melko yksinkertaisesti sedät tulivat rieskalle huutamaan pyytämällä. Mikkoa kysäisin mikin varteen kevään StS-suomirundilla, jolla olimme heitä lämppäämässä. Ajatus oli, että pyydetään mukaan sellaisia vokalisteja, joista ollaan diggailtu ja jotka istuisivat uuteen biisimateriaalin. Edelliselläkin levyllä oli kovia vierailijoita, ja luulen että lainattuja taitureita tullaan näkemään vastaisuudessakin. EP:ltä ei tosin jäänyt mitään takataskuun.
Yhteistyö oli niin hedelmällistä, että arkistojen kätköihin ei jäänyt kuuleman mukaan julkaisemattomia yhteistyöherkkuja. Mielenkiintoinen piirre on myös suomen kielen kuuleminen Högbomin vahvistamalla Where the Tides Collide -raidalla, uniikki ratkaisu on kuuleman mukaan muistokirjoitus läheiselle ihmiselle. Ja kun puhutaan sanoituksista, niin ne ovat aika tummasävyisiä, tai niin ainakin itse niitä tulkitsin. Olemmeko siis matkalla kohti synkempiä aikoja, vai onko kyseessä enemmänkin suomalais-ugrilainen perusmelankolia? Entä ovatko simppelit rakkaustarinat yksinkertaisesti kiellettyjä tämän bändin alaisuudessa?
- Kyllähän sitä aika synkkiä virtoja kahlataan maassamme - ja maailmalla muutenkin - tällä hetkellä. Mitä rakkaustarinoihin tulee, niin harvoin on armastaminen kovin simppeliä. Eivät rakkauslaulut kiellettyjä ole, edelliselläkin levyllä niitä taisi olla useampi. Sen verran kimuranttia puuhaa on tuo rakastaminen kuitenkin, että kappaleissa yleensä tallotaan melko mietteliäitä sivupolkuja, oli kyseessä sitten menetys, toivo tai jokin muu. Tämänkin EP:n nimikkokappale on mielestäni rakkauslaulu, joten sanoisin moisten olevan ihan sallittujen listalla yhtyeemme kirjoissa. Toki, olen saanut pitää sanoitusten suhteen melkoista yksinvaltiuden rauhaa keskenäni.
EP julkaistaan virallisesti 7. lokakuuta. Onko luvassa kiertuetta kiekon tiimoilta, ja miltä loppuvuosi sekä vuodenvaihde näyttävät bändin leirissä?
- Kiertue käynnistyy marraskuun lopulla, ja näillä näkymin pitää sisällään vain yhden keikan Vantaan Vernissassa 26.11., jossa mukana myös EP:llä vieraillut Victor Wegeborn yhtyeensä The Moth Gatherer kanssa. Saattaa toki olla, että keikkoja siunautuu vielä useampi. Loppuvuosi menee jo aiemmin mainitun uuden materiaalin parissa aika vahvasti.
Jos ajatellaan että Hanging Garden olisi puutarha missä tahansa ajan virrassa, niin se olisi...?
- Nyt on paha. Vastaukseni heijastelee ehkä nyt koko tuotantoa ensimmäisestä albumista saakka…Hanging Garden olisi aikojen lopussa sijaitseva monumentaalinen muistomerkki ihmisestä, ihmisyydestä, ja kaikesta siitä mitä on tapahtunut. Puutarhana se saattaisi olla reilua seitsemää miljardia hautapaatta koristava, hiljainen ja villiintynyt. Sellainen, joka hiljaisuudessa huokuisi vain yhtä kysymystä, joka luultavasti kuuluisi jotakuinkin näin: “Miten meni, noin niin kuin omasta mielestä”? Jälkiviisas paskiainen puutarhaksi, siis.
Lopuksi sana on vielä vapaa, eli jos jotain on jäänyt sanomatta niin nyt olisi sen sanomisen aika.
- No, ehkä suosittelisin katsomaan uuden lyriikkavideon kappaleestamme Penumbra, jossa edellä mainittu Swallow the Sunin nokkamieskin venyttelee äänijänteitään. Jos materiaali kolisee, niin ostopäätöshän on sitten tavallaan win-win situation.
