Loppuja ja alkuja Kentin seurassa
30.09.2016
Kent ei peitellyt uutisia vaan tiedotti jo alkuvuodesta, hyvissä ajoin ennen viimeiseksi jääneen Då som nu för alltid -studioalbuminsa julkaisua, että tämä olisi sitten tässä. 26 vuoden ja 12 pitkäsoiton mittainen matka saisi päätöksen vielä kuluvan vuoden lopussa. Eikä loppuun liittynyt sen kummempaa dramatiikkaa, oli vain aika sulkea yksi poikkeuksellisen pitkään piirtynyt ympyrä.
Best of Kent
Sony
Ihailen yhtyeitä ja artisteja, jotka pystyvät päättämään uransa omilla ehdoillaan, juuri silloin kuin he niin haluavat. Nuo päätökset saattavat tuntua joskus järjettömiltä, jopa loukkaavilta, mutta kun niihin saa riittävästi etäisyyttä – kuten vaikkapa R.E.M.in viiden vuoden takaiseen lopetuspäätökseen – ne voi jopa ymmärtää. Tavallaan.
Aina tyylitietoiselta vaikuttanut Kent sulkee julkaisu-uransa alleviivaavan tökerösti nimetyllä Best of -tuplalla, joka kiistatta kokoaa merkittävän osan bändin suurimmista kappaleista samojen kansien sisään. Kummallakin levyllä on 12 raitaa, painopisteen levätessä uran alkupuolella, sekä erityisesti vuoden 2002 Vapen & ammunition -pitkäsoitolla, jolta mukaan on kelpuutettu oikein kolme raitaa. Eikä siinä mitään, Dom andra ja Kärleken väntar ovat kumpainenkin täydellisyyttä hipovia pop-rock siivuja, kun taasen vaimea Sverige taitaa olla tekijöilleen poikkeuksellisen rakas lapsi.
Omat kosketukseni Kentin universumiin olivat vahvimmillaan juuri tuolla vuosituhannen vaihteessa. Voin häpeilemättä sanoa, että seinääni koristi ainakin puoli vuotta Hagnesta Hillin mukana tullut juliste, enkä aikaillut kun B-sidor 95-00 ilmestyi kauppoihin, vaikka kokoelma lievä pettymys olikin. Näin kahden tunnin massiiviselta paketilta mukaan napattu Utan dina andetag on juuri riittävästi täytettä, kun taas Hagnesta Hilin kaksikko Musik Non Stop / Kevlarsjäl olisi voinut saada jatkoa vaikkapa vielä En himmelsk drogista.
Mutta olihan Kent olemassa jo aikaisemminkin. Ryhmän alkusanat lausuttiin jo vuonna 1990, ja muistan hämärästi sen kuhinan, jonka Kent ja Verkligen -albumit aiheuttivat, etenkin jälkimmäinen kiekko osoitti, että ”Ruotsin oma Suede” hallitsi tuolloin pinnalla olleen kitararockin salat ongelmitta, ja ryhmässä oli potentiaalia. Mutta uskoinko yhtyeeseen itse – ja kiinnostiko se minua oikeasti? Vastaus kumpaiseenkin kysymykseen taitaa olla ei, sillä vaikka kitararock on aina ollut lähellä sydäntäni, ei Kent pystynyt tuomaan siihen oikein mitään uutta ja ihmeellistä. Noin kaksi vuosikymmentä myöhemmin Blåjeans kuulostaakin yhä Bushin jämäraidalta, eikä Gravitationin painovoima tunnu oikein missään.
Monellakin saralla läpimurroksi kasvanut Isola on tietysti edustettuna Om du var här -hitillä, joka soitettiin puhki jo ilmestymisvuonnaan, eikä siitä sen enempää. Kiekon kolmanneksi sinkuksi valjastettu 747 käykin paremmasta esimerkistä, kun on aika puhua Kentin kehityksestä. Biisihän nappaa sopivasti Depeche Modelta, pakottaa tuotoksen läpi kitarabändin mankelin ja iskee siinä samalla silmää pariin muuhunkin suuntaan. Ja näillä aineksillahan se suurempi suksee lähti sitten muodostumaan, kun koskettimet ja konevoima tulivat apuun.
Kokoelman toinen kiekko kattaa vuodet 2005-2016, eivätkä uudemmat albumit ole edustettuina kuin yksillä kappaleilla. Tämä on ankaraa politiikkaa, sillä Röd-pitkäsoitolta olisi hyvin voinut ottaa mukaan vielä Hjärtan, sekä esimerkiksi mainiosti nakuttavan Taxmannenin. Eikä kokonaisuus olisi ainakaan heikentynyt Ismaelin tai Minimalenin panoksesta, mutta niin vain En plats i solen on sinänsä mainion Skisser för sommarenin varassa. Kokoelmasta olisikin kannattanut kasvattaa kolmen levyn mittainen paketti, jossa viimeinen osuus olisi varattu arkistojen helmille (B-sidorin ”löydöt”),sekä uusille ja/tai aiemmin julkaisemattomille siivuille. Olen tuskin ainoa joka menetti ainakin osittain kiinnostuksensa Kentin toimiin juuri 00-luvun lopulla, ja noilta vuosiltahan, sekä 10-luvun alusta olisi kannattanut poimia nimenomaan enemmän tärppejä, jolloin kokoelman myyntiluvutkin olisivat saattaneet kohentua.
Niin, ne uudet biisit. Onhan se hienoa, että kokoelmille siunaantuu jotain uuttakin, ja Kent on pyöräyttänyt oikein neljä raitaa ennenjulkaisematonta materiaalia jälkilöylyiksi. Bonusten kärkeen sijoitettu Terapi edustaa lisukkeiden terävintä päätä, noin tarttuvuudella mitattuna. Ei mitään ihmeellistä, ennemminkin Röd-kauden peruskamaa. Loistavasti nimetty Nostromo ei yllä nimensä tasolle hidastellessaan suotta, ja Om du visste vad du ville soi kuin jokin unohdettu Peter Gabrielin sinkku vuosien takaa. Onneksi kokoelman päättävä Silver saa tuotua pientä ryhtiä loppuun, josta olisi voitu kasvattaa niin kovin paljon upeampi. Olisivat edes päättäneet kaiken Vi är inte längre där -raitaan, kuten viimeisen oikeankin albuminsa.
Mika Roth
